No nii Kai, otas ny itelles kahvikuppi ja istaha alas, mää pistän sulle porilaisen pakinan siitä, miten seuranpito ja keskustelu on oikeestaan semmosta elämän rakentelua, mut sillee vähin riskein, ettei kukaa joudu häpeemää eikä kukaa joudu selittään miks se yhtäkkii rupes puhuun tunteistaan torilla.

🗣️ "Seuranpidoksi keskustelu tarkoittaa elämän rakentelua vähin riskein" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, et porilaisel on semmone oma tapa hoitaa seuranpitoo. Ei me ruveta heti halaileen tai availeen sydämiä niinku jotku etelän ihmiset, jotka jo ekal minuutilla kertoo koko sukupuunsa ja koiran allergiat. Ei. Meil on keskustelu, ja se on semmone vähäriskinen rakennustyömaa, jossa ei tarvita turvavaljaita, mut ei myöskään liikoja tunteita.

Keskustelu on vähän niinku laittais lautoja paikoilleen:
– yks lauta sää,
– yks lauta mää,
– ja sit kattellaan pysyyks se pystyssä vai tarviiks lisää nauloja.

Ja siin se porilainen kohteliaisuuski alkaa. Ei se oo mitään "voi että ihanaa nähdä sinut" -höpötystä. Se on enemmänki semmone:

"Jaa sääki tääl."
Se tarkottaa: mää hyväksyn sun olemassaolon, jatketaanko tästä eteenpäin ilman draamaa.

Kohteliaisuus Poris on sitä, et ei tehdä toiselle elämää vaikeeks.
Ei kysytä liikoja, ei mennä iholle, ei tyrkytetä mielipiteitä.
Keskustelu on seuranpitoa, mut sillee, et jos toinen haluu poistuu kesken kaiken, se voi tehä sen ilman et kukaa loukkaantuu. Se on palvelu.

Ja miks tää kaikki?
Koska elämä on muutenki tarpeeks hankalaa.
Ei sitä tartte vielä keskustelulla pahentaa.

Keskustelu on porilaiselle vähän niinku turvavyö:
ei se estä onnettomuuksia, mut se pitää sut kasassa, jos joku sanoo jotai liian henkilökohtaista.

Ja sit ku keskustelu toimii, ku molemmat pysyy omal tontillaan ja antaa toiselle tilaa, siit syntyy se porilainen ystävyys:
hiljasta, vakaata ja täysin ilman riskiä, et joku rupeis halaileen.

Jos haluut, mää voin tehä tästä vielä:

• vielä kuivemman ja lakoniseman version,
• tai semmosen, jossa kohteliaisuus menee jo melkein hengelliseks,
• tai jatko-osan, jossa porilaiset yrittää small talkia Helsingissä ja kaikki menee päin prinkkalaa.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi ja raavi sitä hyttysenpuremaa, mää pistän sulle porilaisen pakinan, jossa yhdistyy hyttynen, tiede ja semmone porilainen elämänviisaus, joka ei mee ihan oppikirjoihin mut menee suoraan luihin ja ytimiin.

🦟 "Naarashyttynen ja ihmisen elämänkokemus" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, et jos joku väittää, et naaras­hyttynen ois kiinnostunu ihmisen orgasmiherkkyyrest, ni se on varmaa sama ihminen, joka luulee et toriparkki valmistuu ajallaa. Ei valmistu, eikä hyttynen semmosii mieti.

Naarashyttynen ajattelee tasan kahta asiaa:

1. Missä o CO₂
2. Missä o veri

Siin se.
Ei se mieti ihmisen tunne-elämää, ei kehitystä, ei kokemuksia, ei mitään semmosta. Se tulee, pistää kärsän ihoo ja imee ku ois viimeine ilta Reposaares ennen talvimyrskyä.

Mut ihmiset…
Ihmiset tekee kaikesta monimutkasta.

Joku sanoo:
"Ehkä hyttynen aistii ihmisen elämänkokemuksen."
Mää sanon:
"Ei aisti. Se aistii vaan sen, et oot unohtanu Offin mökille."

Ja sit joku toinen väittää, et hyttynen ois kiinnostunu ihmisen intiimeist kehityskaari.
Joo varmaa, seuraavaks se varmaa kysyy verikokeen tulokset ja tekee sulle terapiakortin.

Totuus on se, et luonnolla o oma logiikkansa, ja ihmisellä o sit se toinen, joka on vähän niinku logiikka mut enemmän semmosta "kyl tää jotenki menee" -meininkiä.

Luonto tekee mitä luonto tekee.
Ihminen yrittää ymmärtää kaiken, vaikka ei tarvis.

Naarashyttynen ei oo kiinnostunu sun sisäisestä kasvusta.
Se on kiinnostunu siitä, et oot lämmin, hengität ja haiset sopivasti.
Siin on sen koko filosofia.

Ja ehkä siinä onki se porilainen opetus:

Joskus elämä on vaan hyttynen: se tulee, tekee mitä tekee, ja lähtee.
Ei sitä tartte selittää. Riittää ku läpsäsee.

Jos haluat, mää voin tehä tästä vielä:

• tieteellisemmän version,
• vielä räävittömämmän porilaisen version,
• tai jatko-osan, jossa hyttynen perustaa oman yhdistyksen ja hakee Leader-rahaa.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi kouraan, mää pistän sulle pakinan semmosest ristiaallokost, et merimieski nyökkäilis myötätuuleks.

Mielenterveyden ristiaallokkoa – Porin murteel pakina

Kyl mää sanon, et jos mielenterveys ois vene, ni se ois semmone vanha puuvene, mis on pohjas pari laudanväliä vähä raollaan ja ämpäri vieres, et saa äkkii kippattua ylimääräset vedet pois. Ja sit ku luulis, et meri ois tyyni, ni jostai puskee vastatuulee, sivuaaltoo ja joku lokki huutaa päälle ku naapurin mummo toripäivänä.

Mielenterveys on semmost ristiaallokkoo, et välillä mennää niinku Porin Ässät keväällä – lujaa, toiveikkaasti ja vähä yllättäen. Ja sit toisinaan ollaa ku torstai-iltapäivä Karjarannas: tuulee kylmästi, kahvi on loppu ja joku on vieny viimese munkin.

Ja ku joku sanoo, et "pitäis vaa rauhottuu", ni mää sanon takas, et "tuu ite tähän veneesee ja kato, rauhottuuks". Ei se oo mikää nappi, jota painetaan. Se on enemmäki semmone vanha dieselmoottori, jota pitää potkia, rukoilla ja välillä antaa sille uus nimi, et se ees yrittää käynnistyä.

Mut sit ku aallot lyö yli, ni porilaisel on yks etu: me ollaa totuttu siihen, et elämä on vähä karhee, mut meillä on sisukas perämoottori ja huumori, joka ei lopu, vaikka bensat loppuis. Ja ku aallot vihdoin tasaantuu, ni huomaa, et kyllä se vene viel kelluu, vaikka pohjas ois reikä tai kaks.

Ja lopuks, ku aurinko pilkistää Reposaaren suunnalta, ni sitä muistaa, et ristiaallokko ei oo merkki siitä, et ois huono veneilijä. Se on merkki siitä, et meri elää – ja niinhä meki.

Jos haluut, mää voin kirjottaa tästä toisen version, enemmän myyttisen, enemmän punk-zine -henkisen tai vaikka semmosen, missä mielenterveys on lankakerä ja aallot on solmuja. Haluuks sää semmosta jatkoo?

Vanhin kohtaa tulevaisuuden. Vahva tarvitsee elämänsä tarpeensa. Keskimmäiset ovat sieluja perheyhteisöissä. Nuorin suojaa huolenpitoa ja hoivaa pienimmästä. Suurperhe voi tuoda tullessaan monenlaista elämän itsensä menestystä, mutta olisi hyvä aina olla pienimmän puolesta. Vanhin ja nuorin itsenäistyvät enimmin. Keskimmäisen tai keskimmäisten sisarusten täytyy vaalia nuorimman ja vanhimman sisaruksensa itsenäisyyttä. Vanhemmuus alkaa rakentua aikanaan paljon itsenäisyyden onnistumisen varaan kasvussa ja kehityksessä.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi kouraan ja anna mun pistää sulle pakina aiheest "Paholaiskulttiin synnytään eri hahmossa uudelleen" — porilaisittain, tietenki, semmottiine et se kuulostaa enemmän satakuntalaiselta kyläjuorulta ku miltää okkulttiselta oppikirjalta.

🪵 "Paholaiskulttiin synnytään eri hahmossa uudelleen" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, Poris ku joku puhuu "paholaiskultist", ni se ei oo mikää sarvipäinen salaseura, vaan se on yleensä se sama porukka, joka istuu torin laidal ja tietää kaikkien asiat ennen ku ne itekää tietää.
Ja se uudelleensyntyminenhän on Poris arkipäivää: yks päivä oot ihminen, seuraavana oot huhu, ja kolmantena oot tarina, jota kukaa ei tunnusta aloittaneensa.

Mut mennääs aiheese.

Porilaises paholaiskultis synnytään kuulemma aina eri hahmona.
Yks syntyy kettuna, toinen variksena, kolmas semmosena naapurin miehenä, joka tietää kaiken ja vähän päälle.
Ja neljäs syntyy tietenki porilaisena, mikä on jo itsessää yliluonnollinen kokemus.

Kultin mukaan jokane hahmo tuo mukanaa jonku opetuksen:

• Kettu opettaa oveluutta, mut Poris se tarkottaa lähinnä sitä, et osaa mennä jonon ohi sanomalla "mä oon täs vaa nopeesti".
• Varis opettaa viisauden, mut Poris se on sitä, et tietää millon sataa, ku polvet alkaa vihloo.
• Naapurin mies opettaa kärsivällisyyttä, koska se selittää aina vähintää 40 minuuttia asiaa, joka ois voinu hoitaa kahes lausees.

Ja sit se porilainen hahmo…
Se opettaa sen, et elämä on helpompaa ku ei tee asiast numeroo.
Jos synnyt uudelleen, ni synnyt.
Jos et synny, ni et.
Ei siitä ny tarvi meteliä pitää.

Kultin rituaalitki on aika maanläheisiä:

• kokoonnutaa grillikatoksee
• poltetaa makkaraa, ei kynttilöitä
• ja keskustellaa syvällisii asioita tyyliin:
  "Mikä susta tuli viimeks ku synnyit?"
  "No varmaa lokki, ku teki mieli huutaa kaikille ja varastaa eväät."

Lopulta koko kultin salaisuus paljastuu:
Ei se oo mikää paholainen, ei mikää sarvipää.
Se on se porilainen elämänasenne, joka syntyy joka sukupolvel uudelleen eri hahmossa:
vähän äreänä, vähän lakonisena, mut aina jotenki lämpimänä, niinku kesäyön kostee tuuli Kokemäenjoen yllä.

Ja jos joku kysyy, mihin hahmoon sää synnyit tällä kierroksel, ni porilainen vastaus on tietenki:
"No en mää tiärä, mut kyl täs ny jotenki pärjätää."

No kuule Kai, tuo sun lause **"Perhe-elämä voi olla kokonaan ihmissuhteena ja mahdollisesti kasvatussuhteena vain ajan odotusta. Ehkä tunnetaa, ehkä ei."** on jo itsessään ihan porilainen aforismi. Se on niin totta, että sen vois painaa Reposaaren kalenteriin lokakuun kohdalle.

Mää voisin jatkaa siitä pakinamaisesti näin — murteel, mut semmosella lempeellä, vähän filosofisella porilaisella kulmalla:

---

# 🕰️ **"Ajan odotusta" – pakina Porin murteel**

Kyl mää sanon, perhe-elämä on monelle semmone juttu, et sitä ootetaa niinku bussia Porin linja-autoasemal:

**tiedetää et kyl se joskus tulee, mut ei tiä millo, eikä tiä onko se oikee bussi.**

Ja sit ku se bussi vihdoin kaartaa siihen, ni kuski huutaa:

**"Tää menee vaan Ulvilaan."**

Ja sillo mietit, et no ehkä mää meen, ehkä en, kattelaa ny.

Perhe-elämä voi olla pelkkää odottamist.

Odottamist, et toinen ihminen avaa suunsa.

Odottamist, et toinen ihminen ymmärtää.

Odottamist, et ite ymmärtää.

Joskus tunnetaa, joskus ei.

Joskus ollaa niin lähekkäin, et hengitykset menee samaan tahtiin.

Joskus taas ollaa niin kaukana, et välis vois ajaa traktorin ja peräkärryn eikä kumpikaan huomais.

Ja silti sitä ootetaa.

Ootetaa, et ehkä tää tästä.

Ehkä tää onki jo tätä.

Ehkä perhe-elämä ei oo mikää valmis paketti, vaan semmone **hidas porilainen keitto**, joka porisee tuntitolkulla eikä kukaa tiä millon se on valmista — mut aina joku käy maistamas ja sanoo:

**"No kyl täs ainest on."**

Ja ehkä se riittää.

---

No nii Kai, pistetääs porilainen pakina tulille — semmone, mis luonto ja ihmisen elämänkokemus istuu samal penkil niinku kaks vanhaa ukkoo Reposaaren laituril, toinen kattoo merelle ja toinen omii jalkoi.

🌲 "Luonto ja elämänkokemus" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, luonto on semmone kaveri, et se ei kysele lupii eikä pyytele anteeks. Se tulee, menee, myrskyää, tyyntyy, ja sit ku luulet et ny ollaa rauhas, ni se pistää taas jonku yllätyksen pöytää — vähän niinku porilainen sukulaisvieras, joka ilmestyy oven taakse ilman soittoo ja tuo tullessas puoliks syödyn pullapussin.

Ihmiselämä taas… no, se on vähä niinku yrittäis pysyy luonnon peräs, mut jalat on koko aja puol metriä jäljes.
Luonto tietää tasan mitä se tekee.
Ihminen taas luulee tietävänsä.

Luonto kasvaa, kuolee, nousee takas, eikä tee siit numeroo.
Ihminen kuolee jo melkee siihen ajatukseen, et kahvi loppu kaapist.

Mut sit ku ihminen saa ikää — semmosta oikeeta elämänkokemust, ei mitään "katoin kolme dokumenttii ja oon valaistunu" -juttuu — ni se alkaa tajuta, et luonto ja elämä on oikeestaan samaa sarjaa.

Luonto opettaa:

• Jos kaadut, nouse.
• Jos tuulee, kallistu mut älä katkee.
• Jos aurinko paistaa, ota ny hyvä ihminen se hetki taltee.

Ihminen oppii nää vasta ku on tarpeeks monta kertaa menny päin mäntyä — ja joskus ihan kirjaimellisesti, ku on Reposaaren mettäpolul kompastunu juureen ja kiroillu niin, et lokitki punastu.

Ja sit ku ihminen on vanhempi, se huomaa:
Luonto ei oo mikää postikortti.
Se on elämän opettaja, joka ei anna todistuksii, mut antaa kyllä läksyjä.

Ja elämänkokemus… se on sitä, ku alat hyväksyy, et kaikki ei mee niinku suunnittelit, mut silti menee just niinku pitää.
Vähän niinku Porin sää:
Jos oot oottanu aurinkoo, saat räntää.
Jos oot varautunu räntää, saat helteen.
Ja jos oot varautunu kaikkeen, et saa mittää — mut oot tyytyväinen, ku ei tullu yllätyksii.

Lopuks luonto ja ihminen istuu samal penkil.
Luonto sanoo: "Mää oon täs ollu aina."
Ihminen sanoo: "Mää oon vasta oppinu, et sun kans kannattaa suunnata omana ittenäs sopuihis. Sitten sä vasta viisaasti laitat asiat ja henkilöt paikallens ajatuksines vain."

Ja luonto nyökkää, niinku vanha porilainen, joka ei turhaa puhu, mut tietää kaiken.

Jos haluat, voin tehä tästä:

• runon,
• toisen pakinan,
• lyhyen filosofisen version,
• tai murteella vedetyn "luonto vs. ihminen" -väittelyn,
  ihan mis sä haluut jatkaa tätä punosta.

No nii Kai, otetaa ny tästä aiheesta semmone porilainen essee, et se kulkee niinku vanha pyörä tiukassa vastatuules: vähän kitisee, mut perille päästää ja matkalla oppii jotai ihmisyydest.

Aviollisten konfliktien kehä – psyykkinen kipu ja esteettinen hellyys (Porin murteel)

Aviolliset konfliktit on vähä niinku Porin keskustan liikenneympyrät: niihin mennää sisää hyväl tarkotuksella, mut ulos ei aina tiärä mistä päästää. Ja ku pari pyörii samas ympyräs tarpeeks kauan, ni jossai kohtaa alkaa väsyttää, ärsyttää ja tekis miel huutaa, et "nyt perkele pysährytää".

Mut ei se kehä oo pelkkää riitaa. Se on psyykkist kipuu ja esteettist hellyytt yhtä aikaa – semmosta, et sydän muljahtaa vuorotellen kahteen suuntaan.

1. Psyykkine kipu – ku toinen osuu just siihen kohtaa, mihin ei ite uskalla koskee

Avioliitos psyykkine kipu ei oo mikää pikku nirhauma. Se on sitä, ku toinen ihminen näkee sut niin lähelt, et se huomaa ne kohat, joita oot peitelly jo vuosia. Ja ku se vahingossa tai vahingossa-vahingossa tökkää niihin, ni sattuu.

Poris sanottais:
"Se ny vaan osu hermoon, ku se hermo oli valmiiks pinnas."

Kipu syntyy siitä, et välitetää.
Jos ei välittäs, ei sattuiskaa.

2. Esteettine hellyys – kauneus, joka näkyy just sillon ku toinen on hankala

Esteettine hellyys ei oo mitään vaaleenpunast höttöä. Se on sitä, ku katot toista ja ajattelet:
"Voi hyvä ihme, sä oot nyt ihan mahdoton… mut silti mää tykkään sust."

Se on kauneutta, joka syntyy:

• ku toinen murjottaa, mut sä näät sen takaa sen pienen pelon
• ku riidan jälkee huomaat, et sen käsi hakeutuu sun käteen
• ku arjen rumuus muuttuu yhteiseks nauruks
• ku molemmat on väsyneit, mut silti keitetää kahvit toisille

Esteettine hellyys on niinku porilainen auringonlasku: vähän karu, vähän rosoinen, mut just siksi niin kaunis.

3. Kehä – kipu ja hellyys tanssii samas ympyräs

Aviollisten konfliktien kehä ei mee suoraks viivaks. Se on liike, joka toistuu:

1. Ollaa lähekkäin
2. Tulee herkkyys
3. Herkkyys sattuu
4. Sattuminen tekee puolustuksen
5. Puolustus pelästyttää toisen
6. Ja taas mennää kierros ympäri

Mut sit jossai kohtaa toinen pysähtyy ja sanoo:
"Tuu ny tähän, älä mee mihinkää."

Ja se hetki on se hellyys, joka ei poista kipua, mut tekee siitä siedettävää.

4. Mikä täs kaikis on järki?

Se järki on siinä, et konfliktit ei tarkota epäonnistumist.
Ne tarkottaa, et suhde elää.

Poris sanottais:
"Jos ei ikinä riideltäs, ni eik se ois mikää suhde, se ois vaan hiljanen sopimus olla puhumatta mistää."

Kipu kertoo, missä kohtaa rakkaus on ohentunu.
Hellyys kertoo, missä kohtaa se voi vahvistuu.

5. Lopuks: hellyys ei oo ulospääsy, vaan tapa olla kehässä kauniimmin

Aviollisten konfliktien kehä ei lopu siihen, et kaikki menee nappiin.
Se loppuu siihen, et kipu ei enää pelota.

Esteettine hellyys on kyky kattoo toista ja sanoo:
"Sä oot välillä hankala, määki oon, mut me ollaa tässä. Samas ympyräs. Samas elämässä."

Ja se on kuulkaas arvokkaampaa ku ykskää täydellinen päivä.

Jos haluut, Kai, voin tehä tästä:

• lyhyemmä murreversion,
• täysin överin, toriparlamentin tasoisen pakinan,
• runomuodon,
• tai punosmalliin rakennetun esseen, jossa kehä on konkreettinen rakenne.

Sano vaan, mihin suuntaan pyörä pyörähtää seuraavaks.

Täs o pakina, porilaisel murteel, semmotti ku sä tykkäät: lämmin, vähän piikikäs, ja kuitenki hellä niinko vanha villapaita, josta ei raaski luopua vaikka se kutittaa.

Murrekielisen ja Yleiskielisen ystävyystoiveet – kaks kieltä, yks hiljanen kaipuu

Poris on kaks suurta mysteeriä:

1. miks toril myyrät on aina isompia ku kissoi
2. ja miks ystävyydest puhutaa niinko se ois joku salaseura, johon ei oo ovii, vaa pelkkii ikkunoit joist kurkistellaa.

Murrekielisel porilaisel o oma toive ystävyydest. Se o semmone lämmin, vähän rähjäne, mut rehelline:
"Tulis ny joku, kenen kans vois istuu hiljaa ja kuitenki tuntuu et ollaa samas venees, vaikkei soutais kumpikaa."

Mut sit ku murrekieline yrittää sanoo tän äänee, ni se kuulostaa enemmä silt, et se pyytää kaverii kantamaa pakastinta vintilt alas.
Ja ku kukaa ei tuu, ni murrekieline toteaa:
"No ei sit."
Vaik oikeesti se tarkotti:
"Ois ollu kiva et joku ois huomannu."

Ideoinnin keskustelujen puute – se porilainen hiljane tyhjiö

Poris ei oo ideointii.
On vaa kahvia, tuulta ja se perinteine "katotaa ny".
Jos joku yrittää alottaa keskustelun siitä, mitä ystävyys vois olla, ni toinen vastaa:
"No kai se o jotai."

Ja siin se keskustelu sit oliki.
Kaks lausetta, joist toinen oli huokaus.

Mut se huokaus oli oikeesti toive.
Se oli se hetki, ku ihminen melkee sanoo jotai tärkeet, mut sit muistaa olevansa porilainen ja peruu kaiken.

Yleiskielisen toive ystävyydestä – kaunis, mutta toivoton

Yleiskieline taas haaveilee ystävyydestä niinko se ois joku runokokoelma:
"Ystävyys on jaettua aikaa, kuulluksi tulemista, vastavuoroisuutta ja luottamusta."

Kuulostaa hienolt.
Mut sit se lisää:
"Mutta en minä nyt ketään viitsi vaivata."

Ja siin se toivo kuolee.
Ei paukahda, ei räjähdä, ei tee draamaa.
Se vaan huokaisee itsensä pois, niinko märkä tulitikku.

Lopuks – kaks kieltä, sama kaipuu

Murrekieline toivoo ystävyyttä, mut ei kehtaa sanoo.
Yleiskieline toivoo ystävyyttä, mut ei usko saavansa.
Ja ideointikeskustelut puuttuu, koska kaikki pelkää, et jos avaa suunsa, sielt tulee ulos jotain liian aitoa.

Mut ehkä ystävyys onki just sitä:
kaks ihmistä, jotka ei kehtaa sanoo mitä ne kaipaa,
mut jotka kuitenki pysyy vieretysten,
niinko kaks porilaista torin penkil –
hiljaa, jääräpäisesti, ja salaa toivoen,
että toinen ymmärtää ilman sanojaki.

Jos haluut, voin tehä tästä toisen version: runollisemman, rujomman, zine-tyylisen, tai semmosen missä murrekielinen ja yleiskielinen käyvät väittelyn torikahvilas.

Ammattikielise toivee esittämi sosiaali‑ ja terveyspuolel siit, mitä ystävyys voi olla – porilaises murtees

Sossus ja terkkaris puhutaa paljo kaikest hienost: toimintakyvyst, palvelutarpeest, asiakaslähtösest työotteest ja muust semmosest, mikä kuulostaa siltä et joku o vetäny sanakirjan nenästä sisää. Mut sit ku ihminen sanoo ihan suoraa, et mä tarviis ystävän, ni koko koneisto menee vähä jumiin. Ei oo koodii semmosee toivee varten.

Ystävyyshän ei oo mikää hoitotoimenpide. Ei sitä voi kirjottaa minää "suoritteena", eikä siihen oo mittarii. Mut jos sitä ei oo, ni kyl se näkyy: mieli painuu maaha, kroppa väsyy ja palveluit kuluu. Ja sit ku asiakas sanoo, et "olis kiva ku ois joku", ni ammattilaine joutuu kääntää sen jokski hienoks: osallisuutta vahvistetaa, sosiaalist verkostoo tuetaan, ryhmätoimintaa ohjataan. Juu, onhan ne nättei sanoi, mut ei ne kyl tunnu samalt ku se alkuperäne toive.

Miks ei vois sanoo suoraa? Miks ei vois kirjottaa ihan paperiinki, et ihminen haluu kuulua johonki?

Porilasittain se menis näin: "Mä haluis jonku, kenen kans vois olla ihte." "Olis kiva ku joku välittäis, eikä vaan työks." "Ei tarttis olla yksin koko aika."

Ei noi oo epäammattimaisii. Ne o ihmisyyre ydint. Ja jos sosiaali‑ ja terveyspuolel ei oo tilaa ihmisyyrel, ni missä sit on?

Ystävyys ei oo palvelu, mut sen mahdollistamine o osa hyvää hoitoo. Se voi olla sitä, et ammattilaine ei kiirees ohita toivetta, vaikka järjestelmä ei tunne semmosta kohtaa. Tai sitä, et luodaa tiloi, mis ihmiset voi kohdata toisia ilman et kukaa tuntee itteensä asiakkaaks.

Ystävyys o sitä, et joku näkee sut ilman velvollisuutta. Sote-puolel se vois olla sitä, et joku kuulee sut ilman et kääntää kaiken hallinnolliseks.

Ku ihminen pyytää ystävyyttä, se ei pyydä liikaa. Se pyytää just sen verran ku elämä pysyy lämpimänä.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi kouraan, mää vedän sulle pakinan Porin murteel semmosest aiheest ku itse hankitut ja järjestetyt ystävyydet – eli se sosiaalinen tee-se-itse -paketti, josta jokane porilainen tietää enemmän ku haluais myöntää.

ITTE HANKITTU YSTÄVYYS – PÄIVÄN PARAS DIILI

Kyl mää sanon: ennen vanhaa ystävyys synty siit ku olitte samas hiekkalaatikos ja joku söi toisen ämpärin. Nykyää ystävyys on niinko kuntosalikortti: pitää hankkia, ylläpitää ja välillä uusii, muuten se menee vanhaks ja alkaa haista.

Ja sit on nää järjestetyt ystävyyskeskustelut. Tiiät kyl. Se hetki ku joku sanoo:

"Voitas jutella meidän ystävyydestä."

Ja siinä kohtaa porilainen mies miettii, et mieluummin menis hammaslääkäriin ilman puudutusta.

ITTE HANKITTU YSTÄVYYS – OHJEET

1. Etsi sopiva ihminen.
   Ei tarvi olla täydellinen. Riittää et se ei oo ärsyttävä. Tai ainakaa jatkuvasti.

2. Tee aloitus.
   Poris tää tarkottaa:
   "No."
   Jos toinen vastaa:
   "No."
   Ystävyys on syntyny.

3. Pidä yllä.
   Käy kahvil, käy kaljal, käy toril.
   Tai lähetä viesti: "Käyks."
   Jos toinen vastaa: "Käy."
   Se on ystävyyden vuosihuolto.

JÄRJESTETTY YSTÄVYYSKESKUSTELU – PORILAISEN PAINAJAINEN

Tää on se hetki ku joku haluu "avata tunteita".
Porilainen ei avaa tunteita. Porilainen avaa ikkunan ja päästää tunteet pihalle.

Mut joskus se keskustelu on pakko käydä. Se menee yleensä näin:

Toinen: "Musta tuntuu et me ei olla oltu yhteydessä."
Porilainen: "No ollaan ny."
Toinen: "Mutta mä kaipaan syvempää yhteyttä."
Porilainen: "Ota lapio."

YSTÄVYYS, JOKA ON ITTE TEHTY – NIINKU PITSATAIKINA

Se on vähän tahmee, välillä tarttuu käsiin, mut ku sitä vaivaa tarpeeks, siit tulee hyvä.
Ja sit ku se kohoaa, se yllättää:
"Jaa, tää ihminen onki ollu mun elämässä jo kymmenen vuotta."

Ja se on oikeestaan aika hienoo.

LOPPUTOTUUS

Poris ystävyys ei oo mikää runollinen sielujen kohtaaminen.
Se on:

• "Lähetääks?"
• "Lähetää."
• "Otat sä?"
• "Otan."

Ja siinä välissä on kaikki, mitä tarvii.

Jos haluut, mää voin tehdä tästä:

• viel rosoisemman zine-version,
• myyttisen version, jossa ystävyys on joku satakuntalainen metsänhenki,
• tai jatko-osan, jossa käydään läpi porilaisen ystävyyden kriisinhallinta.

Sano vaan, mihin suuntaan vedetää.

No nii, jatketaa ny siitä mihin jäätiin — eli porilaisen ystävyyden kriisinhallinnasta, joka on oma taiteenlajinsa. Tää on se jatko-osa, se kakkoslevy, joka julkaistaan pienellä painoksella ja myydään torilla pahvilaatikosta.

YSTÄVYYDEN KRIISINHALLINTA – PORIN MALLI

Poris ystävyyskriisi ei oo mikää draamallinen räjähdys. Ei oo kyyneliä, ei oo "meidän pitää puhua" -kohtauksia.
On vaan:

• hiljanen mulkaisu
• yks "No?"
• ja sit kaks ihmistä, jotka yrittää olla olematta tunteellisia.

Mut mennääs järjestykses.

1. Kriisin alku: "Miks se ei vastaa?"

Porilainen ei vastaa viestiin kahteen viikkoon.
Ei siksi, että se ois vihane.
Vaan siksi, että se unohti, nukahti, tai jäi kattoon tuijottamaan ja miettimään, miks lamppu surisee.

Kun ystävyys alkaa natista, porilainen tekee sen, minkä osaa:

"Käyks kahvil?"

Jos toinen vastaa "Käy", kriisi on ohi.
Jos toinen vastaa "Katsotaa", kriisi on alkanu.

2. Kriisin keskivaihe: Järjestetty ystävyyskeskustelu

Tää on se hetki ku toinen sanoo:

"Musta tuntuu et me ollaan etäännytty."

Porilainen kuulee tän näin:

"Sun pitäis nyt sanoo jotain järkevää."

Ja se on pahin mahdollinen tilanne.

Porilaisen sisäinen monologi:

• "Älä panikoi."
• "Älä sano mitään tyhmää."
• "Älä sano mitään liian syvää."
• "Älä sano mitään liian kevyttä."
• "Älä sano mitään."

Lopputulos:

"No."

3. Kriisin huippu: Tunteet yrittää tulla ulos

Jos toinen jatkaa:

"Mä kaipaan enemmän yhteyttä."

Porilainen miettii, pitäiskö juosta pakoon vai tarjota kahvia.

Lopulta se sanoo:

"No ollaa sit yhteydes."

Tää on porilaisen versio rakkaudentunnustuksesta.

4. Kriisin ratkaisu: Yhteinen tekeminen

Porilaiset ei ratko kriisejä puhumalla.
Ne ratkoo kriisejä:

• kantamalla sohvaa
• vaihtamalla renkaat
• käymällä Prismas
• juomalla kahvia hiljaa
• tai istumalla autossa ilman päämäärää

Jos kaks porilaista tekee jotain yhdessä ja kukaan ei puhu tunteista, ystävyys on pelastettu.

5. Jälkihoito: Ystävyyden vuosihuolto

Kun kriisi on ohi, porilainen lähettää viestin:

"Käyks."

Se on anteeksipyyntö, sovinto ja lupaus paremmasta, kaikki samas paketis.

Jos toinen vastaa:

"Käy."

Ystävyys on taas voimissaan, niinko vanha Volvo: vähän kolisee, mut kulkee.

LOPPUSANAT

Porilainen ystävyys ei oo mikää tunteiden baletti.
Se on enemmänki traktorin peruutus pimees pihas:
hidas, varovainen, välillä vähän kolisee, mut lopulta se löytää paikkansa.

Ja se riittää.

Jos haluut, mää voin tehdä vielä:

• kolmososan, jossa käsitellää porilaisen ystävyyden katkeamattomat siteet
• myyttisen version, jossa ystävyyskriisi on satakuntalainen ukkosenjumala
• tai zine-sivun, jossa tää kaikki on visuaalisena palvelukarttana

Sano vaan, mihin suuntaan punotaan seuraavaks.

No nyt Kai, tää aihe on semmone, et porilainen kieli alkaa jo ennen ku kahvi ehtii valuu pannust: päiväsuunnitelmaa yhteiseen suunnitelmaan osallistumisesta oman persoonallisen ilmeikkyyden uuden näkyvyyden suunnitteluna.
Siis toisin sanottuna: miten ollaan porukassa omal tavall, mut sillai ettei kukaa mee hermostuu eikä kukaa huku massaa.

Päiväsuunnitelma – Porin murteen mukkaan

Kattos, porilainen ei yleensä tee mittää päiväsuunnitelmaa.
Porilainen herää, venyttelee, kattoo ikkunast ulos ja toteaa:
"Jaa. Mennää ny sit."

Mut ku puhutaa yhteisee suunnitelmaa osallistumisest, ni siin on jo semmone pieni riski, et joku rupee jakamaa fläppipapereit ja ehdottaa työpajaa.
Porilainen ei tykkää työpajoist.
Porilainen tykkää kahvist ja siitä, et saa olla rauhas, mut kuitenki mukana.

Ja sit ku siihen lisätää viel se, et pitäis suunnitella oman persoonallisen ilmeikkyyden uus näkyvyys, ni siin vaihees porilainen jo kysyy:
"Siis pitääks mun hymyillä vai mitä te ny haette?"

Mut oikeesti tää homma menee näin:

1. Päiväsuunnitelma

Porilainen tekee sen päässään.
Se näyttää ulospäin siltä, ettei suunnitelmaa oo, mut kyllä siellä on.
Se on vaan semmone suunnitelma, joka elää, hengittää ja vaihtaa suuntaa ku tuuli kääntyy.

2. Yhteisee suunnitelmaa osallistumine

Porilainen osallistuu sillai, et se istuu ringis, kuuntelee, nyökkäilee ja sanoo välil:
"No joo."
Se on porilaises vahva kannanotto.

3. Oman ilmeikkyyden uus näkyvyys

Tää on se vaikee osuus.
Porilainen ei oo mikää ilmeikkyyden mestari.
Perusilme on "mää oon tääl, älä tee numeroo".
Mut ku maailma vaatii uutta näkyvyyttä, ni porilainen voi tehä pienen kompromissin:
nostaa kulmakarvaa.
Se on jo paljon.

4. Suunnittelu

Lopulta porilainen suunnittelee oman näkyvyytensä sillai, et se ei näytä suunnitellulta.
Se on se porilaisen supervoima.
Kaikki näyttää spontaanilt, mut oikeesti se on tarkkaa harkintaa:
"Jos mää ny sanon tän, ni kukaa ei ala hössöttää."

Lopputulos

Päiväsuunnitelma syntyy.
Yhteisee suunnitelmaa osallistutaa.
Persoonallinen ilmeikkyys saa uuden näkyvyyden – ehkä jopa kaks kulmakarvaa.
Ja porilainen toteaa lopuks:
"No hyvä. Tää meni yllättävän kivuttomast."

Jos haluut, mää voin tehä tästä zine-tyylisen version, punosmalliin sidotun osallistumisen kosmologian tai Porin murteen työpajamanifestin, jossa jokainen vaihe selitetää niinku ois kyseessä satakuntalainen rituaali.

Täs o runolline ajankuva vain maailmast, Porin murreella, niinku se ois kirjotettu märäl asfaltil ja merituulel, vähä vinossa mut täys sydänt.

🌫️ Ajankuva vain maailmast — runolline, porilane versio

Ajankuva o ny semmotti,
että maailma huokaa niinko vanha satamalossi,
kettingit narisee ja meri käy omii juttui.

Ihmiset kulukee pitkin katuu,
katseet täynnä kiirett ja hiljast toivoo,
ja jokane miettii,
että kai täst ny jotenki selvitää,
vaik taivas o harmaa ja uutiset painaa niinko märkä villapaita.

Mut sit ku aurinko pilkahtaa,
vaik vaa sekunniks,
ni koko kaupunki näyttää silt,
että se vois viel joskus nauraa.

Ajankuva o vaa yks rantu,
yks viiva täs isos maailmankartas,
ei mikää lopulline totuus,
vaan semmotti pieni, porilane huokasu:

"Täl hetkel tämmöst.
Mut kyl me pärjätää."

Ja meri jatkaa pauhaamist,
niinko se tietäis jotai,
mutt ei kerro,
vaan antaa tuulen hoitaa loput.

Tässä sulle pakina — vähän kuin porilainen aamukahvi: kirkas, kitkerä ja silti kumman lohdullinen.

Illuusion arki maapallosta

Maapallolla eletään nykyään kuin suuressa yhteisessä kulissivarastossa. Jokaisella on oma pieni illuusionsa, jota kannetaan mukana kuin muovikassia: vähän repeilee, mutta ei kehtaa vaihtaa, kun on jo tottunut siihen kahvan muotoon.

Aamulla herätään siihen illuusioon, että tänään minä kyllä hallitsen elämäni. Sitten avataan puhelin ja huomataan, että elämä hallitsee takaisin, ja vieläpä huonolla huumorilla. Sääennuste lupasi aurinkoa, mutta taivas näyttää siltä kuin joku olisi unohtanut pesemättömän kattilan ylösalaisin kaupungin ylle. Silti vakuutamme itsellemme, että "kyllä tää tästä", vaikka mikään ei viittaa siihen.

Kaupassa eletään illuusiota siitä, että olemme rationaalisia kuluttajia. Ostoslista on selkeä: maitoa, leipää, ehkä kurkku. Mutta jostain syystä kassahihnalle ilmestyy myös suklaapatukka, kolme erikoisolutta ja tarjouskaktus, joka näyttää siltä, että se on jo nähnyt kaiken eikä ole vaikuttunut. Illuusio järkevyydestä särkyy viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa ostaneensa myös uuden tiskiharjan, vaikka vanha on edelleen täysin toimintakunnossa — se vain ei "puhutellut".

Ihmissuhteissa illuusio on vielä suurempi. Kuvitellaan, että osaamme kommunikoida. Että toinen ymmärtää, kun sanomme "ihan ok". Todellisuudessa "ihan ok" voi tarkoittaa mitä tahansa väliltä "olen tyytyväinen" ja "olen pettynyt sinuun, itseeni ja koko ihmiskuntaan". Mutta koska kaikki muutkin elävät saman illuusion varassa, homma pysyy kasassa. Se on kuin yhteinen sopimus: ei puhuta tästä, niin voidaan teeskennellä että tää toimii.

Ja sitten on se suurin illuusio: että meillä on kontrolli. Että tiedämme, mitä teemme täällä sinivihreällä pallolla, joka kiitää avaruudessa kuin huonosti kiinnitetty frisbee. Todellisuudessa olemme kuin porilaiset torilla: kaikki kulkevat päättäväisesti johonkin suuntaan, mutta kukaan ei oikeasti tiedä minne.

Silti — ja tässä on maapallon arjen kauneus — nämä illuusiot pitävät meidät liikkeessä. Ne ovat kuin pieniä tarroja, joilla paikkaamme maailmaa: ei se ehkä pysy kasassa, mutta näyttää siltä, että voisi. Ja joskus se riittää.

Lopulta illuusion arki on vain tapa sanoa, että elämä on sekavaa, ihmiset ovat omituisia ja maailma on vähän vinksahtanut — mutta jostain syystä se kaikki on juuri sopivan ihanaa, ettei kukaan halua poistua kesken näytöksen.

Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös Porin murteella, zine-estetiikalla, tai tehdä toisen version, jossa illuusiot ovat kuin punosmallin säikeitä.