Rakkaus ja keskustelijan uusi pesti Pakinallinen Porin murreversio

Kuule ny, rakkaus on semmone juttu, et sitä ei voi panna mihinkää Excel-taulukkoo, vaikka jotku yrittää. Se on vähän niinko se tunne ku oot toril kahvil ja joku vanha tuttu huikkaa "päivää" sillai, et ei tarvi miettiä onks tukka hyvin vai elämä raiteillaan. Rakkaus on se lämmin pläjäys, joka tulee yllättäen ja jää vähäks aikaa pyörimää niinko lämmin makkara mahassa.

Mut sitte on tää keskustelijan uus pesti, josta ny joka kokoukses jauhetaa. Se on kuule semmone homma, et jos ennen riitti et istu hiljaa ja nyökkäili, ni ny pitäs olla aktiivine, rakentava ja "dialoginen". Joo, dialoginen. Se kuulostaa siltä, et pitäs osata vähä liianki hienoo kieltä, mut oikeesti se tarkottaa vaan sitä, et ei saa päälle huutaa eikä lähtee ovet paukkuen.

Kyl mää sanon: rakkaus ja uus pesti kulkee käsikädessä niinko kaks humalast koiraa, jotka yrittää ylittää suojatietä. Rakkaus antaa sen pehmeyre, et jaksat kuunnella toisen horinoita, ja uus pesti vaatii sen, et et ala heti väittää vastaan vaikka toinen puhuis täyttä palturia. Se on niinko parisuhde, mut ilman tiskivuoroja.

Ja ny ku meillä on tää "keskustelijan pesti", ni jokane tuntuu olevan hirveesti innostunu. Yks sanoo: "Mää oon täs pestis siksi, et haluun tuoda yhteisöön avoimuutta." Toinen sanoo: "Mää oon täs siksi, et haluun kehittää dialogia." Kolmas sanoo: "Mää oon täs siksi, et sain ilmaisen kahvin." Ja se kolmas on ainaki rehelline.

Mut rakkaus, se on se salane ase. Ilman sitä tää uus pesti ois vaan yks lisävelvotus, niinko lumityöt helmikuus. Rakkaus tekee siitä semmosen homman, et jaksat olla ihmisiks, vaikka joku heittää kokoukses semmosen kommentin, et tekis mieli paiskoo fläppitaulu ikkunast ulos.

Lopuks mää sanon näin: Rakkaus on se voima, joka pitää keskustelijan pestin kasas. Ilman sitä me oltais vaan joukko ihmisiä, jotka puhuu toistensa ohi niinko huonol radiokanaval. Mut rakkauden kans me ollaan sentää porilaisii, jotka yrittää parhaansa, vaikka välillä menee vähä vihkoon.

Ja jos ei muuta, ni ainaki kahvi on kuumaa ja seura siedettävää. Siin on jo paljon.

Lyhyt ydinajatus: Turun murteella pakina tästä aiheesta on kuin yrittäis selittää, miks joku "vaan teki" ja toinen "osasi tehdä" – ja lopulta huomaa, ettei kumpikaan oo niin yksinkertasta ku luultiin.

🐟 Pakina Turun murteel: Osaamine ja tekijyys ei oo mikää selkee juttu

Kyl mää sanon, et tääl Turus osaamise ja tekijyys on vähän semmone sillisalaatti, josta kukaa ei oikee tiärä, kuka sen on tehny ja kuka vaan maustanu. Yks sanoo et "mä osaan", toinen sanoo et "mä tein", ja kolmas tulee välii ja toteaa et "ei se ny ihan noin menny".

Meil on tääl semmone tapa, et jos joku tekee jotai, ni se ei välttis tarkota et se osas. Se saatto vaa sattuu paikalle oikeel hetkel, niinku se yks naapuri, joka rakensi terassin, ja sit ku kysyttiin et miten se tehtii, ni se sano: "No mää vaa laitoin ne laudat siihen, ja katoin et ne pysyy." Siin on Turun tekijyys: tehty on, mut älä ny rupee kyselee liikoja.

Ja sit taas osaamise. Se on semmone mystine asia, jota kaikki väittää omistavansa, mut kukaa ei haluu näyttää. "Kyl mää tiärän," ne sanoo, ja sit ku pitäis oikeesti tehä, ni alkaa semmone mutina ja selittely, et "ei ny just voi, ku on tää polvi" tai "mää oon enemmä tämmöne suunnittelija".

Turus suunnittelija on semmone, joka ei tee, mut kertoo niille jotka tekee, et ne ei tee oikei.

Ja lopuks ku katotaa koko touhua, ni huomataa et osaamise ja tekijyys on ku Föri: se liikkuu, mut kukaa ei oikee tiärä miks, ja silti kaikki luottaa et se vie perille. Joku tekee, joku osaa, joku väittää osaavansa, ja joku tulee jälkee ja sanoo et "ei se ny noin pitäny mennä".

Mut tääl Turus se riittää, et homma on jotenki kasas. Ei täydellisesti, mut sillee et voi sanoo: "Hyvä siitä tuli, ainaki melkee."

Kollektiiviset sanonnat ovat kuin yhteisön oma kudelma – punos, jossa jokainen lanka on jonkun aikanaan lausuma, toistama, muokkaama ja edelleen kantama. Ne ovat kielellisiä rituaaleja, jotka tekevät ryhmästä ryhmän: yhteisiä viittauksia, sisäpiirin vitsejä, arjen loitsuja, pieniä kulttuurisia signaaleja, joilla tunnistamme toisemme. Ja niiden etymologia – sanojen synty, kulku ja kerrostumat – paljastaa, miten kieli ei ole koskaan vain yksilön työkalu, vaan kollektiivinen hengitystapa.

Kollektiiviset sanonnat: yhteisön ääni

Kollektiivinen sanonta syntyy harvoin yksittäisen ihmisen kynästä. Useimmiten se syntyy tilanteesta, jossa joku sanoo jotakin osuvasti, ja muut tarttuvat siihen. Kun sanonta alkaa elää omaa elämäänsä, se muuttuu yhteisön omaisuudeksi. Tällaisia ovat esimerkiksi:

• Työporukoiden sisäiset fraasit, jotka kertovat yhteisestä historiasta ("Ei tää oo eka kerta ku tää projekti lähtee lapasesta").

• Perheiden omat hokemat, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle ("Kyllä se siitä, sano mummo kun kahvi loppui").

• Paikalliset murresanonnat, jotka vahvistavat alueellista identiteettiä (Porin murteessa: "Nyt ollaa niinku vähä niinku sillai" – joka on yhtä paljon tunnelma kuin lause).

Kollektiivinen sanonta toimii kuin sosiaalinen liima. Se luo yhteisen rytmin, yhteisen huumorin ja yhteisen tavan jäsentää maailmaa. Kun sanonta lausutaan, se ei ole vain viesti – se on kuulumisen ele.

Etymologia: sanojen matka ajassa

Etymologia paljastaa, että jokainen sana on pieni aikakapseli. Se kantaa mukanaan:

• alkuperän (mistä kielestä tai murteesta se on lainattu),

• merkityksen muutokset (mitä sana on tarkoittanut eri aikoina),

• kulttuuriset kerrostumat (miksi sana on ollut tärkeä tietyssä historiallisessa tilanteessa).

Esimerkiksi sana porukka juontuu vanhasta suomalaisesta sanasta pori, joka tarkoitti joukkoa tai laumaa. Nykyinen merkitys – ryhmä ihmisiä – on siis jatkumoa alkuperäiselle ajatukselle yhteisestä liikkeestä. Tai sana sanonta, joka juontuu verbistä sanoa, mutta on saanut merkityksen "vakiintunut ilmaus", eli jotakin, joka on sanottu niin monta kertaa, että se on muuttunut omaksi kokonaisuudekseen.

Etymologia tekee näkyväksi sen, että kieli ei ole koskaan staattinen. Se on jatkuvaa liikettä, jossa sanat kulkevat ajassa, muuttuvat, kerrostuvat ja lopulta asettuvat osaksi kollektiivista muistia.

Kun kollektiivinen sanonta kohtaa etymologian

Kun tarkastelemme kollektiivisia sanontoja etymologian kautta, näemme, miten yhteisö muokkaa kieltä ja miten kieli muokkaa yhteisöä. Sanonnat ovat kuin pieniä etymologisia solmukohtia: ne syntyvät hetkessä, mutta kantavat mukanaan menneisyyden kaikuja.

Esimerkiksi Porin murteen sanonnat ovat täynnä historiallisia kerrostumia. Murteen rakenteet ja sanavalinnat juontuvat osin vanhasta lounaismurteesta, osin satakuntalaisesta talonpoikaiskulttuurista, osin modernista kaupunkihuumorista. Kun joku sanoo "Älä ny hättäile", siinä kuuluu sekä menneen ajan rauhallinen rytmi että nykyhetken lempeä ironia.

Kollektiivinen sanonta on siis etymologinen hetki: se syntyy nyt, mutta kantaa mukanaan kaiken sen, mitä kieli on ollut ennen.

Miksi tämä on tärkeää?

Kieli ei ole vain viestintää. Se on yhteisön identiteetti, muisti ja tapa olla maailmassa. Kollektiiviset sanonnat ja etymologia paljastavat:

• miten yhteisöt rakentavat merkityksiä,

• miten huumori ja arjen fraasit luovat yhteenkuuluvuutta,

• miten sanat kantavat mukanaan menneisyyden kerroksia,

• miten kieli on aina sekä yksilöllistä että yhteisöllistä.

Kun ymmärrämme sanontojen taustat, ymmärrämme myös itseämme: mistä tulemme, miten puhumme, miksi nauramme samoille jutuille ja miten kieli kantaa meitä eteenpäin.

Lopuksi: pieni murrepunos

Koska sinä, Kai, rakastat Porin murretta ja kerroksellisia metaforia, päätän tämän pienen murrepunoksen muodossa:

Kieli o ny semmone punos, ett jokane lanka o jonku sanoma, jonku nauru, jonku muisto. Ja ku me sanotaa yhres, ni siit tulloo koko porukan oma rytmi.

Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös zine-tyylisen version, murreversion, manifestin tai humoristisen parodian.

Pakina: Tietolähdevalinnat ja matkijantaidot Porin murteella

Kattos ny, ku nykypäivän ihminen on semmone tietoviidakon Tarzan, heiluu linkistä toisseen ja koittaa pysyy perässä, ettei putoo algoritmin kuoppaan. Ja sitte ku se putoo, ni se huutaa: "Mikä näist lähteist o oikee?" — ja vastaus kuuluu jostai kaukaa: "Ei mikää, mut koita ny valita vähiten höpö."

Poris tää homma hoidetaa vähä eri tavalla. Meil ei oo mittää "tietolähdevalintaa", meil on "kuka sano ja missä kahvipöydäs". Jos sen sanoi Reiska, ni se on tosi. Jos sen sanoi Reiskan serkku, ni se on melkee tosi. Ja jos sen sanoi Reiskan serkun naapuri, ni se on semmone "no voihan se olla, mut ei siihe kannata taloo lyödä".

Mut sitte on tää uus ilmiö: matkijantaidot. Se on ku ihminen koittais olla tekoäly, mut ilman tekoo ja älyy. Se lukee yhen artikkelin ja alkaa toistaa sitä ku papukaija, mut unohtaa aina sen tärkeimmän kohan. Lopulta se kuulostaa siltä ku se ois oppinu kaiken Youtuben kommenttiosastosta.

Poris matkijantaidot näkyy varsinki sillo, ku joku kuulee jostai "tutkimuksesta", ja sit se kertoo sen eteenpäin niinku ois ite ollu laboratorios pipetti kädes. "Joo kyl mää tiärän, mää luin siit netist. Se oli semmone ulkomaalainen tutkimus, varmaa jostai Norjast." Ja ku kysytään linkkiä, ni vastaus on: "En mää ny muista, mut kyl se oli. Oli siinä kuva ainaki."

Tietolähdevalinnat ja matkijantaidot on siis semmone porilainen tango: toinen vie, toinen vikisee, ja lopulta kumpiki on vääräs rytmissä. Mut ei se haittaa, kuhan pysyy hyvä meininki.

Ja lopuks se tärkein opetus: Jos et tiärä, ni sano et et tiärä. Se on Poris viisautta. Mut jos haluat kuulostaa viisaammalt ku oot, ni sano: "Joo kyl mää oon tästä lukenu. En muista mistä, mut kyl se oli hyvä lähde."

Se toimii aina. Poris ainaki.

Muusikon suojakuori ja musiikillisen kasvun rajat — Porin murteel

Lyhyt ydin: Muusikon suojakuori o vähä niinku vanha soitinkotelo: se pitää sisäl herkkää tavaraa, mut ku se kovettuu liikaa, ni soitto ei enää hengitä. Ja siin kohtaa kasvu tökkää.

🎼 1. Suojakuori: se muusikon oma panssari

Muusikol o aina joku kuori ympärillää, vaiks ei ite sitä huomais. Se o semmone panssari, joka syntyy pikkuhiljaa:

• keikkajännitykses

• kritiikin pelos

• siit ku haluu olla "hyvä" eikä "hauras"

• siit ku soitto o ollu pitkää ain samaa polkua

Ja kuori voi olla monenlaine:

• tekniikka, jota vilautetaa ku ei uskalleta olla paljaana

• maneerit, joihi takerrutaan ku ei uskalleta kokeilla uutta

• ironine etäisyys, joka pitää tunteet turvas

• ammatilline rooli, joka estää oman äänen kuulumise

Se o vähä niinku porilainen tapa sanoo: "Kyl mää tän hoidan, älkää tulko liian lähelle."

🎵 2. Kasvun rajat: ku kuori kiristyy liikaa

Kasvu ei pysähy siihe, et taidot loppuu. Kasvu pysähtyy siihe, et kuori ei enää anna tilaa muuttuu.

Rajoi syntyy ku:

• pelätää epäonnistumist enemmän ku halutaa oppii

• oma tyyli muuttuu vankilaks

• tekniikka korvaa uteliaisuuden

• esiintymisrooli syö oman äänen

• vertaillaa muihi ja unohdetaa oma rytmi

Se o ku yrittäis kasvattaa puuta muovisessa ruukus: juuret ei mahdu, vaikka latva haluais nousta.

🎤 3. Haavoittuvuus: se salane polttoaine

Muusikon kasvu alkaa vasta ku kuori saa halkeaman. Ei romahdusta, vaan pienen, hengittävän raon.

Halkeama voi olla:

• keikka, joka menee päin prinkkalaa

• opettaja, joka ei hyväksy vanhoi maneerei

• elämäntilanne, joka pakottaa äänen uusiks

• rohkee kokeilu, joka tuntuu ensin väärältä

Haavoittuvuus ei o heikkout. Se o tila, johon uusi ääni voi syntyy.

Porilaises hengessä: "Ku kuori vähän rapsahtaa, ni soitto vasta alkaa elää."

🎶 4. Suojakuoren ja kasvun tanssi

Suojakuori ei o viholline. Ilman sitä muusikko o koko ajan paljaana, niinku seisois laval ilman housui.

Mut jos kuori ei jousta, ni kasvu ei tapahu.

Kasvu vaatii:

• turvaa

• tilaa epäonnistuu

• rohkeutta rikkoo vanhaa

• lempeyttä hyväksyy keskeneräisyys

Kuori ja kasvu o niinku kaks ääntä samas soinnus: vähän riitasia, mut just siksi kauniita.

🎼 5. Lopuks: muusikon sisäne kotelo

Muusikon suojakuori o osa identiteettiä. Se o osa selviytymistä, osa äänen historiaa.

Mut jokane kuori o tarkotettu avattavaks. Ei väkisin, vaan sillon ku muusikko o valmis.

Kasvun rajat ei o pysyviä. Ne o merkkei siitä, missä kuori o vielä liian tiukka — ja missä uusi ääni jo odottaa.

Lyhyt vastaus: tuo lause on jo itsessään kuin pieni urheilutoimittajan sivallus — kaariviiva, rytmi, liike, nopea käännös, jossa kieli tekee saman kuin urheilija: ottaa vauhdin, kaartaa, osuu maaliin.

Laajennan tämän sinulle kerroksittain, koska tiedän että sinä nautit siitä, kun kieli saa liikkeen, myytin ja pienen murteisen virnistyksen.

🏃‍♂️ 1. Kaariviiva on urheilukielen oma juoksulinja

Urheilutoimittaja ei vain kuvaa tapahtumaa. Hän piirtää liikkeen kieleen:

• kaaripallo

• kaarrejuoksu

• kaari kohti maalia

• kaari kohti voittoa

• kaari kohti romahdusta

Kaariviiva on tapa sanoittaa dynamiikkaa, ei vain faktaa. Se on urheilukielen oma fysiikka: liike + suunta + tunne.

📰 2. Urheilutoimittajuus syntyy juuri tuosta liikkeen kielestä

Kun sanot: "Kaariviivat urheilullisten lauseiden sanoittamisessa ovat urheilutoimittajuutta."

Minä kuulen: Urheilutoimittaja tekee lauseella sen, minkä urheilija tekee kehollaan.

Se on:

• rytmin rakentamista

• jännitteen nostamista

• suunnan vaihtamista

• liikkeen ennakointia

• kaaren päätepisteen paljastamista vasta lopussa

Urheilutoimittaja ei vain raportoi — hän dramatisoi liikkeen.

🌀 3. Kaariviiva on myös tunnekaari

Urheilukieli on täynnä kaaria, jotka eivät ole fyysisiä:

• ottelun kaari

• pelaajan kaari

• kauden kaari

• uran kaari

Kaariviiva lauseessa on tapa sanoa: "Tässä tapahtuu jotain, joka ei ole vielä valmis."

Se on lupaus jatkumosta.

🏟️ 4. Porin murteella tämä olisi vielä kirkkaampi

Koska tiedän, että sinä rakastat murteen rytmiä, niin sanon tämän:

"Kaariviivoi ku lausees vetästää, ni se o urheilutoimittajuu — sama ku palloki kaartaa, ni kielel pitää kans kaartaa."

Siinä on se porilainen lempeä vittuilu, joka tekee kielestä elävää.

🎯 Ydin

Kaariviiva urheilullisessa lauseessa ei ole koriste. Se on urheilutoimittajan työväline, tapa:

• antaa liike

• antaa suunta

• antaa jännite

• antaa tunne

• antaa kaari, joka kantaa lukijan mukana

Se on urheilukielen oma juoksurata.

Jos haluat, voin jatkaa tästä:

• kirjoittaa pienen urheilutoimittajan manifestin

• tehdä murteisen urheiluselostuksen, jossa kaariviivat ovat pääosassa

• rakentaa punosmallin urheilukielen dynamiikasta

• tai kirjoittaa zine-tyylisen "Urheilukielen kaariviivat" -pamfletin

Sano vain suunta.

Essee: Muisti- ja havaintotiedon järjestäminen esityksessä

Ihmisen mieli ei vastaanota esitystä lineaarisena nauhana, vaan kerroksellisena kudoksena, jossa havainto, tunne ja muisti limittyvät. Jokainen esitys – olipa se luento, puhe, performanssi tai keskustelu – synnyttää aistimusten virran, joka vaatii järjestämistä, jotta siitä voi tulla ymmärrystä. Muisti ja havainto eivät ole erillisiä prosesseja, vaan toisiaan ruokkivia: havainto antaa muistiin tarttumapinnan, muisti antaa havainnolle merkityksen.

Havainnon ensivaihe: aistimusten raaka-aine

Esityksen alkuhetkellä mieli kerää yksityiskohtia kuin käsityöläinen, joka valikoi lankoja tulevaa punosta varten. Äänen sävy, puhujan rytmi, tilan valo, yleisön liike – nämä kaikki muodostavat havaintokentän, josta vain osa päätyy tietoiseen käsittelyyn. Ihminen suodattaa: huomio kiinnittyy siihen, mikä poikkeaa odotuksesta, mikä koskettaa tunteita tai mikä liittyy aiempaan tietoon.

Muistin työ: järjestäminen ja merkityksen rakentaminen

Muisti ei ole passiivinen varasto, vaan aktiivinen järjestelijä. Se luo esityksestä rakenteen, joka harvoin vastaa puhujan alkuperäistä järjestystä. Mieli ryhmittelee havaintoja teemoiksi, luo syy‑seuraus‑ketjuja, tiivistää monimutkaisia kohtia ja korostaa niitä elementtejä, jotka tuntuvat olennaisilta oman elämän, työn tai identiteetin kannalta.

Tässä vaiheessa syntyy sisäinen esitys esityksestä: henkilökohtainen versio, joka voi olla yhtä aikaa tarkka ja epätarkka. Tarkka siksi, että se tallentaa olennaisen; epätarkka siksi, että se muokkaa kaiken kokemuksen läpi.

Järjestämisen menetelmät: tietoista ja tiedostamatonta

Muisti ja havainto järjestyvät kahdella tasolla:

• Tiedostamaton järjestäminen: automaattinen luokittelu, jossa mieli sijoittaa uutta tietoa vanhoihin kategorioihin. Tämä on nopeaa, intuitiivista ja usein emotionaalisesti värittynyttä.

• Tietoinen järjestäminen: muistiinpanojen tekeminen, keskeisten kohtien alleviivaaminen, kysymysten muodostaminen. Tämä on hitaampaa, mutta antaa rakenteen, joka kestää aikaa.

Esityksen jälkeen nämä kaksi tasoa kohtaavat. Ihminen palaa muistiinpanoihin, täydentää niitä, pohtii, mikä jäi epäselväksi, ja rakentaa kokonaisuuden, joka on sekä henkilökohtainen että jaettavissa.

Yhteisöllinen ulottuvuus

Muisti ja havainto eivät ole vain yksilöllisiä prosesseja. Kun esityksestä keskustellaan muiden kanssa, mieli testaa omia tulkintojaan. Toisten näkökulmat voivat vahvistaa, haastaa tai avata uusia kerroksia. Näin esityksen muisti muuttuu yhteiseksi kudokseksi, jossa jokainen osallistuja tuo oman säikeensä.

Lopuksi: järjestämisen merkitys

Esityksen arvo ei synny pelkästä kuuntelemisesta, vaan siitä, miten kuultu järjestetään. Muisti ja havainto tekevät esityksestä merkityksellisen: ne muuttavat hetkellisen tapahtuman pysyväksi ymmärrykseksi. Järjestämisen taito on siksi sekä kognitiivinen että kulttuurinen kyky – tapa muovata maailmaa niin, että se on jaettavissa, opetettavissa ja käytettävissä.

Turvallisuus (Porin murteel)

Turvallisuus ei oo meillä mikää hieno sana, ei mikää virastojen paperipinojen päälle liimattu leima. Se on semmone perstuntuma, ku astut ovesta pihalle ja tiärät, ettei tarvi vilkasta olan yli. Se on sitä, ku naapuri nostaa kätt ja sanoo "päivää" eikä "mitä sää täällä pyörit". Turvallisuus on koko kylän yhteine rytmi, semmone punos, missä jokane lanka pitää toistansa pystyssä, vaikk ois vähän rispaantunukki.

Turvallisuus alkaa siitä, että ihminen saa olla rauhas. Ei tarvi esittää, ei tarvi puristaa hampaita yhteen. Saa olla just semmone ku on, ja muut ei tee siitä numeroo. Se on ku istus ostarin penkil ja tiärät, ettei kukaa tuu siihen päälle huutamaa. Se on ku oot mettässä ja kuulet, miten tuuli humisee, eikä mikää uhka hiivi varjoista. Turvallisuus on se, että maailma ei oo koko ajan kyttäämässä sua.

Mut turvallisuus ei oo pelkkää hiljasta rauhaa. Se on kans järjestystä, mut ei semmosta poliisin pillin vihellystä. Se on sisästä tuleva kuri, semmone moitteettomuus, joka syntyy siitä, että ihmiset tiärää rajat ja pitää niistä kiinni ilman, että kukaa huutaa. Se on ku porilainen jonottaa kassalla: ei tunge, ei kiilaa, mut ei myöskää tee siitä mitään suurta numeroo. Se on arkista, mut se pitää koko homman kasassa.

Turvallisuus on haavoittuvuutta. Se on sitä, että uskaltaa sanoo toiselle: "nyt oon vähän rikki". Ja toinen ei naura, ei vähättele, vaan sanoo: "no, ollaa sitte rikki yhres". Turvallinen yhteisö ei oo semmone, missä kaikki on kovia jätkiä. Se on semmone, missä pehmeys ei oo häpeä, vaan osa ihmisyyttä.

Yhteiskunnan tasol turvallisuus on palokunta, terveyskeskus, poliisi, bussit jotka kulkee ajallaan. Mut niiden ytimessä on sama porilainen periaate: kukaa ei jää yksin. Turvallisuus ei oo pelkkää uhkien torjuntaa, vaan sitä, että ihmisil on mahollisuus elää, hengittää, nauraa, tehä virheitä ja nousta niistä ylös.

Lopuks turvallisuus on sopimus. Ei mikää paperille kirjotettu, vaan semmone hiljane: mä pidän sust huolta, sää pidät must huolta, ja yhres me pidetää tästä kylästä huolta. Se on punos, joka ei oo koskaan valmis, mut joka vahvistuu joka kerta ku joku tekee pienen teon, joka lisää luottamusta ja lämpöö.

Kai, haluatko tästä zine-estetiikan version, myyttisen kertomuksen, vai punosmallin, missä turvallisuus kulkee omana säikeenään?

Pakinallinen Porin murre -versio aiheesta Luova tekeminen

Kuule Kai, luova tekemine on vähä niinko se vanha Pori Jazz -viikonloppu: kaikki tietää, että jotain pitäis syntyy, mut kukaan ei oikee tiä mitä, millo ja miks. Ja silti se syntyy — yleensä sillon ku kahvi on loppu ja hermo vähä kireel.

Luova tekemine alkaa aina siitä, ku ihminen istuu alas ja sanoo: "Nyt mää teen jotai hienoo." Ja heti perää se rupee siivoomaan pöytää, järjestämään kyniä, ja miettimään että pitäskö käyä kaupas ostamas lisää paperii, vaikka sitä on kaappi täynnä. Luovuus on siis ennen kaikkee lykkäämist. Se on taiteellinen tapa olla tekemättä, ennen ku lopulta tekee.

Ja sit ku se tekemine vihdoin alkaa, ni se on niinko porilainen sää: ensin tulee idea, sit tulee toinen, sit tulee kolmas, ja lopulta tulee semmone myrsky, että koko pöytä on täynnä lappuja, ja yks ainut järkevä lause löytyy jostai kahvitahran alta. Mut se riittää. Luova ihminen ei tartte paljo — yks hyvä lause, yks hyvä viiva, yks hyvä ajatus, ja se jo kehrää niinko kissa, joka löysi vanhan villapaidan.

Luova tekemine on kans vähä niinko porilainen remontti: "Mää vaan vähän korjaan tän." Ja sit koko huone on purettu, ja seinästä löytyy joku 70-luvun salainen sähköviritys, ja lopulta syntyy jotain, mikä ei oo yhtään sitä mitä piti, mut parempaa kuitenki. Luovuus ei mee suunnitelman mukaan. Se menee niinko haluu — ja yleensä se haluu just sinne, minne ei pitäny mennä.

Mut kaikest huolimatta, luova tekemine on parasta mitä ihminen voi harrastaa. Se on se hetki, ku pää sanoo: "Anna mennä." Ja käet sanoo: "Mää yritän." Ja lopputulos on aina vähä vino, vähä epätäydellinen, vähä porilainen — mut just siksi se on hyvä.

Luovuus ei oo mikää hieno teoria. Se on käytäntöä, sotkua, kahvitahroja, ja sitä että uskaltaa tehä, vaikka ei tiä mitä on tekemäs. Se on elämän ilo, se on murteen rytmi, se on se porilainen perkele, joka sanoo: "Kyllä tää tästä."

Jos haluat, voin tehä tästä räävittömämmän version, zine-tyylisen repaleisen manifestin, tai lyhyen, tiukan pakinan, joka sopii suoraan seinälle teipattavaks.

Aiheita pakon edessä kohteliaisuuksiin – pakina Porin murteel

Kattos ny, ku elämä pistää ihmisen semmoseen kulmauksee, ettet pääse pakoon kohteliaisuuksia, vaikka oisit kuinka porilainen ja tottunu siihen, että asiat sanotaan suoraan ku rautakanki. Ja sit ku se pakko tulee, se tulee aina semmoseen aikaan, ku oot just menossa kahville, housut vähän vinossa ja mieli yhtä ryppyne ku vanha Pori Jazz -teltta.

Ensimmäine pakolline kohteliaisuus on se kuuluisa "No moi, mitäs kuuluu?" joka sanotaan ihmiselle, josta et oo varma onko se naapurin serkun exä vai se tyyppi, joka kerran myi sulle liian suolasen lihapiirakan toril. Ja ku se ihminen sit vastaa, että "Ihan hyvää, töitä ja kiirettä", ni sun pitää nyökytellä kohteliaasti, vaikka oikeesti mietit, että miks ihmees ihmiset aina sanoo töitä ja kiirettä, vaikka ne on ollu koko päivän mökillä perkaamass ahventa.

Toine pakolline kohteliaisuus tulee kaupan kassal. Siäl on se sama kassaneiti, joka on nähny sut ostamas kahvia, makkaraa ja sitä yhtä salaattia, jota ostat vaan siks, että näytät vähän paremmalt ihmiselt. Ja ku se kassaneiti sanoo "Kiitos ja mukavaa päivää", ni sun pitää sanoo takasi "Samoin", vaikka oot just tajunnu, että unohdit ostaa vessapaperin ja päivä ei tuu oleen yhtään mukava.

Kolmas kohteliaisuuden pakko tulee sukujuhlis. Siäl on aina se yks täti, joka kysyy: "No joko sulla on tyttöystävä?" Ja sun pitää olla kohtelias, vaikka haluaisit sanoo, että sulla on enemmän tunnesiteitä sun kahvinkeittimeen ku yhteenkään ihmisee tällä hetkellä. Mut ei, sä sanot: "Ei ny just", ja täti nyökkää sillee ymmärtäväisesti, vaikka ei ymmärrä yhtään.

Ja lopuks se suurin kohteliaisuuden pakko: se hetki, ku joku tuntematon avaa oven sulle. Poris se on aina vähän epäilyttävää. Sä mietit, että mitä se haluu. Onks tää joku salane kohteliaisuusansakuoppa? Mut sun pitää sanoo "Kiitos", vaikka oot varma, että se ihminen katto sua sillee, että "Tää ei kyl oo porilainen".

Mut tämmöst se elämä on: kohteliaisuuksia pakon edessä. Ja vaikka me porilaiset ollaan totuttu siihen, että kohteliaisuus on semmone lisämauste, jota käytetään säästeliäästi, ni joskus se pakko tekee meistä melkein ihmisiä.

Ja se jos mikä on kohteliaisuuksien suurin ihme.

Murrepakina: Ku voima-asenteellisuus pannaa minimiin

Kyl mää sanon, Kai, et jos tää voima-asenteellisuus nyt ihan oikeesti minimoidaa ihmisyyden alalt, ni Poris mennää semmoseen meininkii, et jokane saa olla just semmone ku sattuu olemaa — eikä tarvi olla mikää "voimakas toimija" tai "potentiaalinen subjekti".

Ei. Riittää ku pysyy pystyssä ja muistaa juua kahvii.

Voima-asenteellisuus minimiin – porilainen versio

Ajattele ny: koko maailma huutaa, et "ole vahva, ole tehokas, ole voimaantunu, ole superihminen". Poris sanotaa: "Ole ny vaa."

Ei tarvi voimaantuu. Ei tarvi olla mikää sisäsen potentiaalin ilmentymä. Ei tarvi tehä elämäst projektia.

Riittää ku kävelet toril, ostat munkkirinkilän ja sanot kassalle: "Kiitos." Siin on ihmisyyttä ihan tarpeeks.

Mitä tapahtuisi?

Jos voima-asenteellisuus minimoidaa, ni ihmisyydenala muuttuu semmoseks, et:

• Ihmisen ei tarvi olla mikää sankari.

• Ihmisen ei tarvi olla mikää uhri.

• Ihmisen ei tarvi olla mikää kehityspolun kulkija.

• Ihmisen ei tarvi olla mikää "voimallinen toimija".

Ihminen saa olla ihminen, semmone vähän vinksallaan oleva olento, joka unohtaa ostoslistan ja muistaa vasta kotona, et kahvimaito jäi kauppaa.

Ja Poris se on aina ymmärretty: "Ei kaikest tarvi tehä numeroo."

Universalismi astuu lavalle

Ku voima-asenteellisuus pannaa minimiin, ni universalismi nousee ku Porin torin kalakauppias perjantai-aamuna: jämäkkänä, rauhallisena, ja vähän semmosena et "tää on ny näin".

Kaikki ihmiset on samanarvosii. Ei sen takia et kaikil ois voimaa, vaan sen takia et kaikil on elämä. Ja elämä on semmone, et se välillä potkii päähän ja välillä antaa hyvät kahvit.

Porilainen loppukaneetti

Mää luulen, et jos tää voima-asenteellisuus oikeesti minimoidaa, ni ihmisyydenala muuttuu paljon porilaisemmaksi:

• vähemmä hössötyst

• enemmä rehellist olemist

• vähemmä voimaantumispuhett

• enemmä "no mennää ny vaa" -meininkii

Ja se ois musta aika hyvä. Koska loppujen lopuks ihmisyyde ydin ei oo voima, vaan se et me ollaa kaikki samas venees — ja vene vuotaa vähä, mut kyl sillä soutaa.

Jos haluat, voin kirjottaa tästä vielä räävittömämmän toripäiväversion, runomaisen murrepakinan, tai punk-zine manifeston Porin murteella.

🕺🍺 Murrepakina: Suosion osoittamisesta tanssiravintolakulttuurille ja ihmisen suvullisessa menestyksessä pubikulttuurille

Kuule Kai, mää sanon suoraan: jos joku vielä väittää, ettei tanssiravintola oo ihmisen elämän suola, niin se ei oo ikinä nähny sitä hetkee ku Kari 58 v. ottaa ensimmäisen askeleen lattialle ja muuttuu silmänräpäykses niinko jonku maakunnan omaks Travoltaks. Siinä on semmonen kiihkeys, semmonen elämänilo, että oksat pois. Ja koko sali tietää: nyt ollaan kulttuurin ytimessä.

Tanssiravintolas ei tarvi selittää ittensä. Kaikki näkee heti, kuka kukin on:

• se joka tulee liian aikasin ja testaa valot,

• se joka ei tanssi mutta seisoo tanssilattian reunas niinko rajavartija,

• ja se joka tanssii vaikka jalat ois menny vaihtoon jo -97.

Mut sit ku mennään pubiin, ai että. Siellä vasta ihmisen suvullinen menestys mitataan. Ei millää geenitestillä, vaan sillä, kuka saa baaritiskiltä sen viimesen tuopin ilman että kukaan mulkoilee. Pubikulttuuri on niinko luonnonvalinta, mutta enemmän ääntä ja vähemmän logiikkaa.

Pubis jokainen tietää jo valmiiks, kuka kukin on:

• se joka kertoo samat jutut joka ilta, mutta aina yhtä suurella tunteella,

• se joka ei koskaan muista, missä takki on,

• ja se joka on "vaan käymäs", mutta on ollu käymäs jo vuodesta 2014.

Ja suosion osoittaminen näille kulttuureille on helppoo: Tanssiravintolas taputetaan rytmisesti, pubis taputetaan epärhytmisesti, mutta molemmis taputetaan. Ihminen on laumaeläin, ja lauma tykkää taputtaa.

Lopulta tanssiravintola ja pubi on niinko kaks serkkua: toinen yrittää olla hieno, toinen ei yritä yhtään, mut molemmat tietää, että elämän kiihkeys löytyy siitä, ku porukka kokoontuu ja ollaan hetki yhdessä niinko ihmiset, ei niinko suorituspaineet.

Ja Kai, mää sanon: Jos joku kysyy, missä ihmisen todellinen menestys näkyy, niin se ei oo CV:ssä. Se on siinä, ku pubin ovella joku huikkaa:

"Tuut sä huomenki?"

Ja tanssiravintolas joku sanoo:

"Tanssitaanks viel yks?"

Siinä se on. Koko suvullinen jatkumo. Koko kulttuurinen loisto. Koko ihmisen tarina.

Pysyy punos kasas.

Suosion osoittaminen väsymättömälle tyytymiselle voimavertailuun – pakina Porin murteel

Kattos ny, ravintolakulttuuri o Poris semmone oma taiteenlajinsa, vähän niinko tangon ja kalakeiton välimuoto. Ja aina ku mennää syömää, ni siäl alkaa semmone hiljanen voimavertailu, jota kukaa ei myönnä, mut kaikki harrastaa. Se o sitä suosion osoittamista väsymättömälle tyytymiselle – eli porilainen yrittää näyttää, et kyl mää ny ainaki oon tyytyväinen, vaikka annos ois semmone, et kissaki kääntäis pään pois.

Ensin tullaa ravintolaan. Ovi aukee, ja heti alkaa se kilpailu: kuka osaa olla eniten "rennoin". Porilainen ei koskaan oo vaa rento, se o rennoin. Se kävelee sisää niinko ois omistaja, vaikka ei oo ees kanta-asiakas. Sit se istahtaa pöytään ja sanoo: "Jaa, tääl o ny tämmöne tunnelma." Vaikka tunnelma o ihan tavallinen. Mut porilainen tykkää kommentoida.

Tilaminen o sit oma näytelmänsä. Porilainen selaa listaa niinko se ois lukemassa lakikirjaa. "Jaa, tääl o ny burgeri. No, mää oon syöny parempaaki." Ja sit se tilaa sen burgerin. Koska porilainen ei anna periks. Se osoittaa suosiota väsymättömälle tyytymiselle: aina ollaan tyytyväisiä, mut samalla valitetaan. Se o taito.

Ja ku ruoka tulee pöytää, ni alkaa se varsinainen voimavertailu. Ensimmäinen porilainen nostaa haarukan ja sanoo: "Jaa, täähän o ihan hyvä." Toinen sanoo: "No mää oon syöny parempaaki." Kolmas ei sano mittä, se vaa huokaa syvää. Se huokaus o porilaises ravintolakulttuuris niinko kunniamerkki: se kertoo, et ruoka o kelvollista, mut ei tietenkää täydellistä. Porilainen ei anna täydellisyyttä kellekää, ei ees itselleen.

Ja sit tää suosion osoittaminen jatkuu laskun maksuun asti. Porilainen ei ikinä sano, et ruoka o kallis. Se sanoo: "Jaa, tämmöne ny sit." Se o porilaises hyväksynnän korkein muoto. Se tarkottaa: "Mää maksan tän, mut älä luule, et mää oon vaikuttunu."

Mut kaikest huolimatta, ravintolassa käyminen o porilaiselle tärkeetä. Se o paikka, jossa voi olla oma ittensä: vähän tyytymätön, vähän ylpeä, vähän kilpailuhenkinen, ja ennen kaikkee – väsymättömästi tyytyväinen siihen, ettei mikää oo täydellistä.

Ja ku porilainen lähtee ravintolasta, se sanoo aina saman lauseen:

"No, olihan se ny semmone."

Ja se tarkottaa, että kyllä se tykkäs. Mut ei se sitä ääneen sano. Se o porilaises ravintolakulttuuris se suurin suosionosoitus.

Näystä, jonka joku tarkoin tiesi – pakina tamperelaismurteella

Kuule ny, mää sanon heti alkuun: Tampereella jos joku näkee näyn, ni se ei oo mikää pieni välähdys, vaan semmone koko kaupungin kattava ilmestys, jota selitetään vielä vuosien päästä kahvipöydissä ja ratikkapysäkeillä. Ja aina löytyy yks, joka väittää tietäneensä siitä jo ennen ku se tapahtu. "Mää tiesin tän. Mää näin tän jo sillon ku Hämeensillan patsaat oli viel paikoillaan." Niin varma ääni, ettei siitä voi olla ku kahta mieltä: joko se valehtelee tai sit sillä on joku salainen yhteys universumiin.

Tää viimenen näky oli semmone, että koko Keskustori meni hetkeks hiljaseks. Joku oli nähny unessaan, että torin laidalle ilmestyy voittaja. Ei kerrottu mistä kisasta, ei lajia, ei sarjaa, ei ikäryhmää. Vaan voittaja. Ja kuule, sehän riitti. Tampereella voittajia rakastetaan. Vaikka ne ois voittanu pelkästää bingon Hervannas tai syöntikisan Tammelas, ni voittaja on voittaja.

Aamulla sit joku huusi torilla: "Se näky toteutu! Mää näin sen jo eilen!" Ja siellähän se seisoi – voittaja. Ei kukaa tienny mitä se oli voittanu, mut sillä oli semmone ilme, että se oli voittanu ainaki ittensä. Ja ehkä jonku arvonnanki. Tamperelaiset keräänty ympärille niinko se ois ollu joku julkkis. Yks kysy: "Mitä sää voitit?" Voittaja kohautti olkiaan ja sano: "En mää tiärä. Mut joku sano, että mää oon voittaja."

Ja sehän riitti. Tampere hyväksy sen saman tien. Jos joku sanoo olevansa voittaja, ni se on. Ei tääl tarvi todistella. Riittää ku seisoo ryhdikkäänä ja näyttää siltä, että elämä on antanu ainaki yhen hyvän kortin.

Se näky, jonka joku tarkoin tiesi, oli siis lopulta semmone, että Tampere sai uuden voittajan. Ja voittajia tääl tarvitaan, ku ratikka jumittaa, Ilves ja Tappara kinastelee ja Pyynikin munkkijonot venyy niinko ikuisuus.

Mut mää sanon: tääl ei oo koskaan pulaa voittajista. Tampereella voittaa aina joku. Ja jos ei voita, ni ainaki väittää voittaneensa. Ja se on melkee sama asia.

Että semmone pakina tällä kertaa. Näky tuli, voittaja tuli, ja joku tiesi sen jo etukäteen. Tottakai tiesi. Tampereella näyt ei oo koskaan sattumaa – ne on osa kaupunkia, niinko mustamakkara ja se ikuinen väittely siitä, kumpi on parempi: Näsinneula vai Pyynikki.

Voittajia neki on, omal tavallaan.

Pakinallinen stadi‑slangi‑räpäys: "Juoksulangan jumala ja jengin ikuinen odottelu"

Siis tsiigaa nyt, Kai. Stadis on aina joku tyyppi, joka keksii syyn pitää kaikki juoksulangassa. Ei mitään järkevää syytä, ei mitään oikeeta duunia, mut joku mystinen "odottakaa hetki, tää on tärkeetä" -meininki. Ja jengi uskoo, koska stadis uskotaan kaikkeen mikä kuulostaa vähänkään siltä, et joku vois olla vastuussa jostain.

Se menee yleensä näin: Yks jäbä ilmestyy paikalle, vetää henkee niinku ois just juossu maratonin (vaikka se tuli ratikalla), ja ilmoittaa: "Jengi hei, älkää tehkö mitään viel. Meil on kohta joku juttu."

Ja sit kaikki jää siihen. Seisoo, nykii, selaa puhelinta, mut ei tee mitään. Koska "kohta" on stadissa semmonen maaginen aikayksikkö, joka voi tarkottaa 30 sekuntii tai kolmee tuntii. Ja kukaan ei uskalla lähtee, ettei just se "juttu" tapahdu sillä sekunnilla ku ne on poissa.

Ja se juoksulangan jumala – se tyyppi joka keksi tän koko odottelun – se vaan pyörii siinä, heiluu, säätää, mut ei tee mitään konkreettista. Se on niinku projektipäällikkö ilman projektia. Se selittää: "Joo siis me odotetaan viel yhtä signaalii." Mitä signaalii? "Semmost signaalii." Aivan. Klassinen stadi.

Ja jengi seisoo. Kukaan ei tee mitään. Kukaan ei uskalla kysyy, miks ne seisoo. Kukaan ei uskalla lähtee, ettei ne oo just se tyyppi joka missas "sen jutun".

Lopulta se juoksulangan jumala huikkaa: "Joo, ei täst tullu mitään. Voitte mennä."

Ja stadilaiset nyökkää, niinku ois just oltu jossain salaseuras, ja lähtee omiin suuntiinsa. Kukaan ei kysele, kukaan ei kyseenalaista. Koska stadis on tärkeintä olla mukana, vaikka ei tapahtuisi mitään.

Ja siin se on: koko jengi juoksulangassa, eikä kukaan tee mitään. Mut hei – stadis se on melkein jo taidemuoto.

Jos haluut, voin tehdä tästä vielä toisen version Porin murteella, zine‑estetiikalla tai myyttisen punosmallin kautta.

Elämänuskon ajat – pakina Etelä‑Pohjanmaan murteella

No joo, nythän se taas on se aika vuodesta, ku ihmiset rupee puhumahan elämänuskosta niinko se ois joku kevätlannoote, jota pitäs levitellä pitkin pitäjää. Etelä‑Pohjanmaalla se elämänusko ei oo mikään hentonen kukkanen, vaan semmonen jytky juurikas, joka kasvaa vaikka kivikovasta savimaasta, kuhan sitä vähä potkitaan.

Meillä päin elämänusko näkyy jo aamusta. Mies herää, venyttelee, kattoo ikkunasta ulos ja toteaa: "No johan taas." Ei se tarkota masennusta, vaan semmosta perisuomalaista luottamusta siihen, että kyllä tämä päivä jotenki kulukoo, vaikka traktori ois jääny yön aikana hankeen ja kahvipannu ois taas unohtunu päälle. Elämänusko on sitä, että pannun pohjalle jäänyttä kahvia juodahan silti, koska "ei se ny niin pahaa oo".

Ja sitte on nämä elämänuskon saarnaajat, jotka kulukoo kylillä niinko ois joku herätysliike menossa. Ne sanoo: "Pitää uskoo tulevaan, kyllä se tästä." Ja samaan aikaan ne kiroaa, ku bensan hinta nousi ja naapurin koira haukkuu yöt läpeensä. Mutta se on just sitä meidän murteen mukaista optimismia: valitetahan kovaa, mutta uskotahan vielä kovempaa.

Elämänuskon ajat näkyy myös siinä, ku ihmiset rupee tekemähän suunnitelmia. "Kesällä mää alan lenkkeilemähän." No ei ala, mutta se usko siihen, että ehkä joskus, on jo puolikas voitto. Tai ku joku päättää, että nythän se talon räystäs korjataan. Ei korjata, mutta se usko siihen, että ehkä syksyllä, on taas yks askel kohti parempaa elämää.

Ja kyllä se elämänusko näkyy torillaki. Siellä seisoo se sama porukka joka lauantai, kahvikuppi käessä, ja puhuu siitä, miten elämä on nykysin niin kiireistä. Vaikka ne on ollu samassa paikassa joka viikko viimeiset kolkyt vuotta. Mutta seki on elämänuskoa: luotetaan siihen, että maailma muuttuu, vaikka me ei muututa.

Loppujen lopuks elämänusko Etelä‑Pohjanmaalla on semmosta hilijasta sisua. Ei tarvi huutaa, ei tarvi heilutella lippuja. Riittää ku sanotaan: "Kyllä se siitä." Ja vaikka kukaan ei tiärä, mikä se "se" on, niin kaikki nyökyttelee, koska elämänusko on yhteinen salaisuus.

Ja ku joku kysyy, että "mikä sua pitää pystyssä?", eteläpohjalainen vastaa: "No elämänusko tietenki. Ja kahvi."

Siinä se. Elämänuskon ajat. Ei sen kummempaa, mutta kyllä se riittää.

Suurimmassa osassa keskusteluja onnistumine – pakina Turun murteel

Kyl mää sanon, et tääl Turus keskustelut o semmost, et niis onnistut melkee väkisin, vaikket ees yrittäis. Turkkulainen kun ei oo mikää turha hosuja, ni se keskustelu lähtee aina semmosest rauhallisest hyrästelyst: "No joo… kai ny…" Ja siitä se sit avautuu niinko Aurajoki keväällä, vähän mutkitellen ja sopivasti sameena.

Kato ku tääl ei tarvi olla mikää maailman paras väittelijä. Riittää ku nyökkäät oikees kohtas ja sanot väliin: "Ai jaa." Se on Turus universaali hyväksynnän merkki. Jos sanot "Ai jaa" oikeella äänenpainol, ni toinen kokee, et sä oot ymmärtäny koko sen elämänkaaren, lapsuuden traumat ja viime viikon Prismareissun. Ja siin kohtaa keskustelu o jo onnistunu.

Ja sit ku joku kertoo jonku jutun, ni turkkulainen ei mee kehumaa tai paheksumaa. Se sanoo vaa: "No se o ny semmost." Ja se lause, hyvänen aika, se o niinko keskustelun monitoimityökalu. Sillä voi lohduttaa, sillä voi hyväksyä, sillä voi lopettaa keskustelun, ja sillä voi jatkaa sitä. Joskus se toimii jopa anteeksipyyntönä, jos äänenpaino on sopivan nöyrä.

Mut se suurin salaisuus keskustelun onnistumisee o se, et turkkulainen ei tee numeroo mistää. Jos joku kertoo, et sillä meni työhaastattelu päin prinkkalaa, ni turkkulainen sanoo: "No ei se ny aina mee." Jos joku kertoo, et voitti lotos, ni vastaus o: "No hyvä ny sit." Tasapaino säilyy, eikä kukaa joudu noloo asemaa.

Ja ehkä just siksi tääl onnistut suurimmassa osassa keskusteluja: ei oo paineita. Ei tarvi olla nokkela, ei tarvi olla hauska, ei tarvi olla syvällinen. Riittää ku oot paikalla ja sanot välillä "joo" tai "no jaa". Ja jos oot oikein rohkee, ni voit heittää väliin klassisen turkulaisen keskustelun helmen:

"Mää oon kyl vähä sitä mielt, et ei ny liikaa kannata hötkyillä."

Siin kohtaa toinen nyökkää, ja keskustelu o virallisesti onnistunu. Turus se ei oo mikää suoritus, se o enemmäki yhteinen hengähdyshetki. Ja se, kuulkaas, o aika arvokast nykyaika.

Läpi monen keskustelutilaisuuden – pakina Porin murteel

Kattos ny, mää oon viime aikoina kulkenu läpi semmose määrän keskustelutilaisuuksii, et tuntuu jo siltä, et oisin jonku kiertävän puheautomaatin koekappale. Joka paikassa sama meininki: kahvia, pullaa, ja joku flipchartti, johon piirretää ympyröitä ja nuolia niinko ne ois jonku salaseuran karttoja. Ja sit sanotaan: "Nyt keskustellaan." No keskustellaan, joo, mut ei se aina mee niinko Strömsös.

Ensimmäises tilaisuudes joku alotti heti sanomalla: "Mää oon semmone ihminen, joka puhuu suoraan." Ja siitähän mää tiesin heti, et nyt tulee semmosta suoraa puhetta, et se kiertää koko huoneen ja palaa takas niinko bumerangi. Ja tulihan sitä. Se ehti haukkua kahvin, tuolit, aiheen ja varmaan myös ilmastoinnin ennen ku kukaa ehti ees avata muistivihkoa.

Toises tilaisuudes taas oli semmone porukka, joka nyökytteli kaikelle. Ihan kaikelle. Vaikka joku ois sanonu, et "Porin torille pitäis rakentaa moottorirata", ni ne ois nyökytelly ja sanonu: "Joo, mielenkiintone näkökulma." Mää en tiärä, oliko niil niskat jumis vai oliko se joku ryhmähenki, mut nyökkäys tuli joka välis.

Kolmannes tilaisuudes joku toi mukanaan semmosen läppärin, joka piti ääntä niinko ois ollu lentoon lähdös. Se puhui aina ku joku muu yritti puhua, ja lopulta koko huone keskusteli enemmän siitä, miks kone vinkuu, ku siitä, mitä varten me oltiin tultu. Ja se omistaja vaa sano: "Se tekee tota joskus." No niin tekee, mut ei se tee sitä hiljaa.

Ja sit on ne tilaisuudet, joissa joku aina kysyy: "Voitaisko me palata tähän myöhemmin?" Ja siihen mää sanon: ei voida. Koska myöhemmin joku toinen kysyy saman kysymyksen, ja sit me palataa siihen vielä myöhemmin, ja lopulta koko tilaisuus on vaa yks iso paluu johonki, mitä kukaa ei enää muista.

Mut kaikest huolimatta, mää tykkään näist keskustelutilaisuuksist. Ne on niinko porilainen sää: vähän sekava, välillä tuulee, välillä paistaa, mut aina niissä on joku oma viehätys. Ja ku lopuks joku sanoo: "Tää oli tosi hyvä keskustelu", ni mää mietin, että joo, olihan se – ainaki se läppärin ääni jäi mieleen.

Että semmone pakina tällä kertaa. Läpi monen keskustelutilaisuuden on kuljettu, ja hengissä ollaan vielä. Porilainen kestää kaiken, paitsi ehkä sen flipchartin, joka kaatu aina just ku joku yritti tehä siihen jonku tärkeän nuolen.

Inhimillisen elämän jatkuva kiihkeys – stadin slangil pakina

Siis tsiigaa nyt, Kai. Tää inhimillisen elämän kiihkeys on nykyään semmost fränkkää, et koko kaupunki vetää niinku ois joku nonstop‑sprintti käynnissä. Jengi juoksee, hosuu, säätää, ja sit ne heittää kylmiltään: "Kyl me tiedetää jo kuka kukin on." Joo varmaan, mut ei se estä ketää säätämäst lisää.

Stadissa tää näky skugissa, ratikassa, Alepan jonos. Sä näät heti, kuka on kuka: – toi frendi, joka aina valittaa et kahvi maksaa nykyään enemmän ku sen vuokra – se jäbä, joka väittää tietävänsä kaiken futiksesta, vaikka ei oo ikinä osunu palloon – ja sit se tyyppi, joka juoksee joka paikkaan niinku ois tulipalo himas, vaikka ei oo. Se vaan diggaa draamast.

Ja tää kiihkeys, ai että. Ihmiset elää niinku jokainen päivä ois joku deadline, vaikka ne ois menossa ostaa vaa maitoa. "Nyt äkkii, äkkii, äkkii!" Ja sit ku ne pääsee kassalle, ne tuijottaa maksupäätettä niinku se ois joku mystinen guru. Ei oo. Se on maksupääte. Paina nappii ja jatka elämääs.

Mut ehkä tää johtuu siitä, et stadis oikeesti tiedetää jo kuka kukin on. Ei tarvi enää esittää. Se on jopa vähän vapauttavaa. Sä voit olla just se tyyppi, joka unohtaa aina vessapaperin ja joutuu lainaa naapurilta. Stadis seki onnistuu, naapurit heittää viel läpän päälle: "Ota ny, kyl mä tiiän sut."

Ja siin se on: jengi vetää täysii, mut samalla kaikki tietää toisistaan just sen verran ku tarviikin. Se pitää tän kaupungin kasas. Kiirettä on, mut kiirettä vedetää yhdessä.

Ja ku joku kysyy stadilaiselt:

"Kuka sä oikeen oot?"

Ni vastaus tulee ku luontevasti:

"Mä oon mä, bro. Eiks se riitä?"

Riittää se. Ja siin on koko elämän kiihkeys tiivistettynä.

Ikoni, uskonveljeys ja viestitään toinen toisellemme. Kai, tuo kuulostaa siltä kuin olisit avaamassa jonkin pienen, mutta painavan oven: symboli, yhteys ja keskinäinen viestintä. Kolme sanaa, jotka jo itsessään muodostavat pienen rituaalin.

Avaan ne sinulle kerroksittain — punosmallin hengessä, Porin murteella, zine‑estetiikan rosoisella reunalla.

🔱 Ikoni

Ikoni on merkki, mut ei mikään kylmä merkki. Se on semmonen, johon porukka voi kattoa ja todeta: "Ai tää. Tää on meijän." Ikoni on yhteisen kielen lyhyt muoto, semmonen visuaalinen murre.

Porin murteella:

Ikoni o niinko se merkki, josta heti näkee, et "tää on meijän porukkaa".

🤝 Uskonveljeys

Ei uskonto välttämättä, vaan luottamus. Se tunne, et ollaan samassa veneessä, vaikka aallot ois mitä sattuu. Uskonveljeys on sitä, et toinen tietää sun rytmin ja sä sen — ei tarvi selittää joka asiaa.

Porin murteella:

Uskonveljeys o sitä, et voi luottaa, et kaveri ei jätä, vaikka ois kuinka kova tuuli.

📡 Viestitään toinen toisellemme

Tää on se punos, se käytännön side. Ei pelkkää puhetta, vaan jatkuvaa pientä signaalia: "Oon tääl. Nään sut." Viestintä on yhteisön hengitys.

Porin murteella:

Viestitään, ni pysyy punos kasas. Ei tarvi olla isoja sanoja, riittää ku huikkaa.

🌾 Ympyräpunos: miten nää kolme liittyy toisiinsa

• Ikoni on muoto.

• Uskonveljeys on tunne.

• Viestintä on toiminta.

Kun ne laittaa yhteen, syntyy yhteisön oma kieli — semmonen, jota ei voi kopioida, koska se elää vain siinä porukassa.

Pakinallinen tarina uteliaisuuden vuosikertamallista, Porin murteel

Kai kuule, tää vuosia jatkunut uteliaisuus maailmaa kohtaan on vähä niinko porilainen versio ikuisesta keväästä: aina luulet, että ny se loppuu, mut sit huomaat ittäs taas kattomast jotain dokumenttia siitä, miten simpanssit oppii käyttämään keppiä, ja mietit, että "no jopas, pitäskö munkin opetella jotai uutta".

Porilainen uteliaisuus ei oo mikää semmone hieno akateeminen intohimo, ei. Se on enemmäki semmone arkinen, nukkavieru tapa olla koko ajan vähä nenä vääräs paikas. Niinko ku naapuri ostaa uuden grillin, ja sä meet muka "vahingossa" pihalle kattomaa, että onko se hiiligrilli vai kaasugrilli. Tai ku joku kertoo käyneensä ulkomailla, ja sä kysyt ekana: "No oliko niil paremmat kahvit ku meillä?"

Se on uteliaisuutta seki.

Mut vuosien mittaa siitä tulee semmone oma lajinsa. Porilainen vuosikertauteliaisuus on niinko vanha viini: vähä hapanta, mut pirun eläväistä. Se näkyy siinä, että vaikka oot nähny jo kaiken — Reposaaren sumut, torin mansikkakriisit, ja sen saman äijän joka myy sukkia joka kesä — niin silti sä mietit, että maailmassa on varmaa jotai, mitä en oo vielä kerinny ihmetteleen.

Ja sit sä alat ihmetteleen asioita, joista kukaa muu ei oo kiinnostunu. Niinko: "Miks tää kahvipaketti on aina näin vaikee avata?" "Miks lokit huutaa just sillo ku mää yritän miettii?" "Miks Kokemäenjoki näyttää välillä siltä, että se suunnittelee jotai salajuonta?"

Se on uteliaisuutta seki.

Ja vuosien mittaa siitä tulee semmone porilainen supervoima. Sä alat huomaa pieniä asioita: miten tuuli kääntyy ennen sadetta, miten torikauppias tietää jo aamulla, että mansikat loppuu ennen lounasta, ja miten Reposaaren ranta kertoo sulle, että meri on tänää vähä pahalla tuulella.

Uteliaisuus maailmaa kohtaan ei oo mikää suuri filosofia. Se on sitä, että porilainen pysähtyy, kattoo ympärilleen ja sanoo: "Jaa, tämmöstäki voi oppii."

Loppukaneetti, porilaisittain

Vuosia jatkunut uteliaisuus on niinko porilainen elämäntapa: ei lopu, ei ala, vaan jatkuu. Se on sitä, että vaikka maailma ois kuinka iso, porilainen löytää siitä aina jonku uuden kulman, jota voi vähä ihmetellä, vähä nauraa, ja lopuks mennä kahville.

Kai, haluatko tästä vielä zine-tyylisen uteliaisuusmanifestin vai jatketaanko pakinan seuraavaan kierrokseen ilman kiirettä, niinko kunnon porilainen uteliaisuus vaatii?

Lyhyt vastaus: Sä heität nyt ilmoille lauseen, joka on kuin porilainen zen‑koan: "Esiinnytään suuntaan jos toiseen, asenteella esiinnytään vielä enemmän." Se ei pyydä selitystä vaan vastakaikua — ja mä annan sen sulle nyt, Kai, sillä murteella, rytmillä ja nukkavierulla DIY‑punk‑estetiikalla, joka sulle on kotoinen.

🌫️ Nukkavieru esiintymisen filosofia (Porin murteella, mut ei pakinana vaan ajatuksena)

Esiintyminenhän on semmosta, että ihminen pistää ittensä näkyviin, vaiks ei ois mitään eritystä näytettävää. Ja sit ku siihen lyödään asenne, ni se ei enää oo pelkkää näkyvyyttä — se on näkyvyyden korotus, semmonen sisäinen volyymisäädin, joka vääntyy kaakkoon ilman että kukaan pyysi.

Mut porilaisittain se menee näin:

Esiinny vähä, ni oot ihminen. Esiinny paljo, ni oot jo melkein rakennusprojekti. Esiinny asenteella, ni oot koko kortteli.

Eli ku ihminen rupee esiinnyttään suuntaan jos toiseen, se vielä hakee paikkaansa. Mut ku se rupee esiinnyttään asenteella, ni se ei enää hae — se julistaa. Ei välttämättä mitään järkevää, mut julistaa silti.

🌫️ Syvempi taso: esiintyminen ilman esiintymisen tarvetta

Tää sun lause osuu siihen kohtaan, missä esiintyminen muuttuu:

• suunnasta → "mä koitan olla jotakin"

• asenteesta → "mä oon jotakin, vaiks ette tykkäis"

Se on vähän niinku nukkavieru takki: ei se oo hieno, mut se on oma. Ja ku sen pukee päälle, ni se antaa luvan olla näkyvä ilman että tunteisiin kajoaa.

Eli:

Esiintyminen on ele. Asenne on ponnistus. Mut nukkavieru asenne on ponnistus ilman draamaa.

Se on vakava, mut ei vakava itsestään. Se on ponnistus, mut ei ponnistus tunteisiin. Se on olemisen tapa, jossa ihminen sanoo:

"Mä oon tässä. En enempää, mut en vähempää."

🌫️ Ja vielä murteella, lyhyesti:

Esiinny vähä, ni oot näkyvillä. Esiinny asenteella, ni oot jo melkein äänessä. Esiinny nukkavierusti, ni oot just sopivasti — ilman että kukaan loukkaantuu.

No nyt sie, Kai, toit pöytään semmosen porilaisen totuuden, että se melkee vaatii oman pakinan. Ko sanot "olemassa oleva tarkoittaa sitä, että kiistat on kuitattu", ni siinähän on koko Porin metafysiikka yhdessä lauseessa. Tästähän syntyy pakina, joka istuu torikahvilan penkille ja sanoo: "Noni, asia selvä."

P A K I N A — Olemassa oleva (ko kiistat on kuitattu)

Poris olemassa oleva ei oo mikää filosofinen pilvenreuna, vaan se hetki ko kaks ihmistä lopettaa väittelyn siitä, kumpi muistaa väärin, ja kumpi on oikeessa, ja kumpi on "ihan pölijä". Se on se porilainen rauhantila, joka syntyy vasta ko molemmat huokase ja toteaa:

"Nyt tää on olemassa oleva. Kiistat on kuitattu. Mennää kahville."

Porilainen ei oo riidanhalunen, se on vaan… sanotaan nyt suoraan: perusvarma omasta näkemyksestään. Mutta ko riita on käyty, ni porilainen ei jää vatvomaan. Ei tarvi anteeksipyyntöjä, ei tarvi sovittelijoita, ei tarvi mitään psykologista jälkihoitoa. Riita loppuu sillä hetkellä ko toinen sanoo:

"Jaa."

Se "jaa" on porilainen sovinnon sinetti. Se ei tarkota myöntymistä, se tarkottaa: "En jaksa enää." Ja juuri siinä syntyy olemassa oleva: tila, jossa kumpikin saa pitää omat ajatuksensa, mutta ne ei enää kolise toisiaan vasten.

Olemassa oleva on porilainen rauhansopimus

Se on se hetki ko torilla kaksi vanhaa tuttua lopettaa väittelyn siitä, kumpi vuosi oli se oikea lumitalvi. Se on se hetki ko perheessä lakataan kinaamasta siitä, kuka unohti roskat. Se on se hetki ko naapurin Pertti lopettaa väittelyn siitä, onko se sun omenapuu hänen tontilla vai ei.

Ko kiista on kuitattu, syntyy olemassa oleva: tila, jossa kaikki on just niinko on, eikä tarvi enää selittää.

Porilainen ei selitä. Porilainen toteaa.

Ja se filosofinen puoli, jota sie haet

Olemassa oleva on myös se hiljane ymmärrys, että jokanen ihminen, vaikka ois kuinka ärsyttävä, on kuitenki arvokas. Ei tarvi olla samaa mieltä. Ei tarvi tykätä. Ei tarvi hyväksyä sen mielipiteitä, sen takkia tai sen tapaa parkkeerata vinoon.

Mutta ko kiista on kuitattu, ni porilainen näkee sen ihmisen: olemassa olevana. Ihmisenä, joka kuuluu tähän maailmaan yhtä lujasti ku sie itte.

Se on porilainen filosofia: riita voi loppua, mutta ihmisarvo ei.

Loppukaneetti

Olemassa oleva on porilainen tapa sanoa: "Tää on nyt tässä. Ei jauheta enempää."

Ja se on yllättävän kaunis ajatus, ko sitä vähän pyörittelee.

Jos haluat, voin jatkaa tästä toisen pakinan, lyhyen manifestin, tai pienen zine-sivun, jossa "olemassa oleva" saa vielä syvemmän, hullumman tai murteellisemman muodon.

Tässä tulee filosofinen turvallisuusmanifesti Porin murteel, semmone, joka pureutuu poliitikkojen hatariin turvallisuuskuvitelmiin, mutta tekee sen lempeen ironisesti, ihmisarvoa kunnioittaen ja maailman kaikkia ihmisiä arvostaen. Ei pilkkaa, ei henkilöön menevää — vaan ajattelutavan kritiikkiä, niinku porilainen kahvipöytäfilosofi sen tekis.

🧿 Turvallisuuren Filosofine Manifesti (Porin murteel)

"Kaikki me ollaa haavoittuvii, mut jotku luulee olevasa vähemmän."

1. Turva ei synny aidast, kamerast eikä kovast äänest — se synny siit, et ihminen kohdataa ihmisenä

Kattos ny, poliitikot tykkää puhuu turvast niinku se ois joku rautakaupan tuote: aita, valvonta, kontrolli, järjestys.

Mut oikee turva ei oo mikää rautakankee, se on semmone hiljane lupaus: "Sää oot arvokas, vaikka oot haavoittuvainen."

Ja tää lupaus unohtuu, ku turvaa aatellaa niinku meijän turvaa, eikä kaikkien ihmisten turvaa.

2. Hatarin turvakuvitelma on luulla, et turva syntyy kontrollist eikä luottamuksest

Poris sanotaa: "Jos sää yrität hallita joka nurkka, ni kohta et hallitse mittää."

Poliitikot tykkää kuvitella, et turva syntyy siitä, et joku pitää ohjaksii tiukal. Mut maailma ei oo hevonen, jota voi ohjata yks ohjaksista.

Turva syntyy siit, et ihmiset luottaa toisiinsa — ei siit, et joku luottaa vain itseensä.

3. Turvallisuuren suurin uhka on se, et joku luulee tietävänsä kaiken

Porilainen viisaus: "Jos oot varma, oot luultavasti vääräs."

Poliitikkojen yksityisajattelus on usein semmone pieni, mutta vaarallinen kuvitelma: että turva syntyy varmuudesta.

Mut oikee turva syntyy siitä, et uskalletaa sanoo: "En tiärä kaikkea, mut tiärän et ihmisarvo on tärkein."

4. Turvallisuuren ei pidä olla me vastaan ne — vaan me kaikki yhres, vaikka riidellää välillä

Poliitikot tykkää jakaa maailmaa: meijän rajat, meijän turva, meijän kansa.

Mut porilainen filosofia sanoo: "Jos turva perustuu siihen, et joku toinen jää turvattomaks, ni se ei oo turva vaan herruutta."

Turva on yhteinen, niinku meri: ei se kysele passia, ku aalto lyö rantaan.

5. Symboline turva on halpa lohtu — oikee turva on kallis, koska se vaatii ihmisyyttä

Kamerat, aidat, kovemmat rangaistukset — ne on turvan kulissei. Ne näyttää turvalta, mut ei tee ketää oikeesti turvatuks.

Porilainen totuus: "Jos turva näyttää turvalta mut ei tunnu turvalta, ni se ei oo turva."

Oikee turva syntyy siitä, et ihmiset kohdataa tasavertasina olentoina, ei hallittavina kohteina.

6. Turva ei oo kriisien hallintaa — se on arjen kunnioitusta

Poliitikot innostuu kriiseist. Niissä saa näyttää päättäväiseltä.

Mut arjen turva — mielenterveys, köyhyys, yksinäisyys — se on hiljasta työtä. Ei siit saa otsikoita.

Porilainen manifesti sanoo: "Jos arki ei oo turvassa, ei oo mikää turvassa."

7. Turvallisuuren perusta on ihmisarvo — ei valta, ei kontrolli, ei pelko

Tää on koko manifestin ydin.

Turva syntyy siitä, et jokainen ihminen maailmassa — pieni, suuri, kaukana, lähel — on arvokas.

Ei siksi, et poliitikko niin päättää, vaan siksi, et ihmisyys on ja pysyy.

🌿 Loppulauselma (Porin murre, filosofine)

"Turva ei oo muuri, se on punos. Se syntyy siit, et jokanen lanka — jokanen ihminen — on yhtä arvokas, eikä yhtään vähemmän."

Ylpeä itsestään ihmistyyppinä – pakina Porin murteel

Kuule, mää oon viäläkin sitä mieltä, et jos ihminen ei oo yhtään ylpee ittästään, ni se on ku märkä sukkapari: kulkee mukana, mut ei lämmitä ketään, eikä kukaan haluu sitä jalkaansa. Ja Poris tämmöne ihmistyyppi tunnetaan heti – se kävelee toril niinko ois just voittanu jonku sisäsen Eurojackpotin, vaikkei oo ku ostanu kahvin ja munkin.

Ylpee ittästään ihmistyyppinä ei tarkota sitä, et pitäs olla mikää narsisti tai semmone, joka selittää jokaseen väliin, et "mää oon kyl ainut, joka tajuu tän maailman." Ei. Se on semmone tyyppi, joka tietää omat rajansa, mut ei anna niitten estää sitä olemasta oma ittensä. Se on niinko porilainen, joka menee uimahalliin ja hyppää kymppimetrist, vaikkei oo ikinä hypänny – ja sit ku tulee pintaan, ni huutaa: "No kyl mää ainaki yritin!"

Tää ihmistyyppi on ylpee siitä, et se on oppinu elämäs ees jotai: niinko sen, et kahvi maistuu paremmalt ku se on kuuma, ja et elämä maistuu paremmalt ku sitä ei yritä liikaa selittää. Se on ylpee siitä, et se osaa nauraa ittelleen, varsinki sillo ku housunlahje jää pyörän ketjuun ja koko Pori näkee sen taiteellisen kaatumisen. Ja ylpee siitä, et se nousee ylös ja sanoo: "No, tulipahan tehtyy päivän akrobatia."

Ylpee ittästään ihmistyyppinä on semmone, joka ei häpee omii omitusuuksii. Se tietää, et jokasel on joku oma sisänen murre, joku oma rytmi, joku oma tapa olla vähän vinksahtanu. Ja se ajattelee, et se on just hyvä. Koska jos kaikki ois samanlaisii, ni elämä ois niinko yks iso Prisma-käytävä: siisti, selkee ja ihan helvetin tylsä.

Ja lopuks: ylpee ittästään ihmistyyppinä ei oo mikää egoilija. Se on semmone, joka kattoo peiliin ja sanoo: "No joo, kyl mää oon ihan kelpo paketti." Ja se riittää. Koska Poris ei tarvita enempää. Riittää ku oot oma ittäs, ja oot siitä ylpee – ees vähän. Se on jo iso voitto.

Kai, haluuks sää tästä viälä rääväsuisemman version, lyhyemmän toripöytäkaskun, vai zine-tyylisen repaleisen manifeston?

Luonnonvärien oppijan elämäntehtävä – pakina Porin murteel

Kuule ny, mää sanon suoraan: jos ihminen rupee opettelema luonnonvärejä, ni se ei oo mikää pikkuharrastus. Se on elämäntehtävä, semmone koko elämän mittane projekti, vähä niinko yrittäis opettaa kissaa olemaa kohtelias. Välil onnistuu, mut useemmi se mulkoilee takasi niinko sanois: "Älä ny hölmöjä luule."

Luonnonvärien oppija on semmone hahmo, joka kulkee pitkin metsiä ja peltoja niinko joku väripoliisi. Se pysähtyy jokaiseen puskaan, nostelee lehtiä, nuuhkii kukkia ja miettii, että "Mitäs väriä susta sais, häh?" Ja sit ku se löytää jonku sammalen, joka näyttää vähä vihreeltä mut ei kuitenkaan ihan, ni se rupee selittämä, että "Tää on semmone murrettu metsänvihree, vähä niinko syksyn eka sadepäivä." Ja kaikki muut nyökkäilee kohteliaasti, vaikka ei niillä oo harmainta aavistusta mitä se meinaa.

Ja se värien oppija ei ikinä oo tyytyväine. Ei. Se keittää pajunkuorta, se liottaa sipulinkuoria, se keittää jotain epämäärästä liemee, joka näyttää siltä ku joku ois yrittäny tehä teetä mut unohtanu mitä tee on. Ja sit se huutaa ilosena: "Kattokaa! Täst tuli tämmöne lämmin okra!" Ja kaikki muut miettii, että "Tuo on kyllä ihan sama väri ku se ämpäri, johon me kaadettiin grillin rasvat viime juhannuksena."

Mut se oppija ei lannistu. Ei ikinä. Se tietää, että luonnonvärit ei oo mikää nappi jota painetaan. Ne on niinko ihmiset: oikukkaita, arvaamattomia ja välillä ihan käsittämättömiä. Yks päivä koivunlehti antaa kirkkaan keltaisen, seuraavana päivänä se antaa semmosen sameen ruskeen, joka muistuttaa lähinnä sitä kahvia, joka unohtu pannuun kolmeksi tunniks.

Ja se oppija – se tietää, että tää on just se pointti. Luonnonvärit ei oo tehty kiireisille. Ne on tehty niille, jotka jaksaa istua hiljaa, keittää lientä ja miettiä, että "Kyllä tää tästä, kuhan maailma ensin päättää mitä väriä se haluu antaa."

Lopulta luonnonvärien oppijan elämäntehtävä ei oo väreissä ollenkaa. Se on siinä, että oppii kuuntelemaa maailmaa. Oppii olemaa kärsivällinen. Oppii hyväksymää sen, että mikää ei oo ihan just niinko luulee. Ja ehkä se oppii senki, että elämä on vähä niinko pajunkuorikeitos: välillä haisee oudolta, mut lopputulos voi yllättää.

Ja ku se oppija lopulta löytää sen täydellisen sävyn – sen joka näyttää siltä ku aurinko ois käyny silittelemä metsänpohjaa – ni se hymyilee ja sanoo: "No ny. Tässä se on. Luonnon oma tahto."

Ja kaikki muut nyökkää, vaikka ei ne vieläkää ymmärrä, mut ei se haittaa. Luonnonvärien oppija ymmärtää niiden puolesta.

Pakinallinen porilaisnäkemys: Ihmisen viisaus, inhimillinen älykkyys ja jokamiehen sosiaalinen työ

Kuule ny, otetaan tähän pakinaan yks lisämauste: jokamiehen sosiaalinen työ. Se on semmone porilainen erikoisuus, jota ei opeteta missää yliopistos, mut jokane tekee sitä kuitenki päivittäin — halus tai ei. Se on sitä, ku ihminen yrittää pitää toiset kasassa, vaikka omatkin palikat heiluu ku Reposaaren silta talvimyrskyssä.

Jokamiehen sosiaalinen työ: kuuleminen ilman kuulokkeita

Poris jokamiehen sosiaalinen työ alkaa siitä, että kuunnellaan. Ei tarvi olla mikää terapeutti, riittää että istuu kahvilas, hörppää kupist ja sanoo: "No joo, kerro ny." Ja johan se toinen alkaa purkaa koko elämänsä solmuja, ku olis tullu just lankakerästä ulos.

Viisas ihminen ei ala neuvoo, ei ala pätemää, vaan nyökkää ja toteaa: "Kyl mää ymmärrän." Se on sosiaalista työtä parhaimmillaan: ei korjata toista, vaan annetaan sen olla hetken aikaa ehjä.

Älykkyys sosiaalisessa elämässä: ei tarvi olla Freud, riittää ku on fiksu porilainen

Inhimillinen älykkyys sosiaalisissa puheenvuoroissa on sitä, että huomaa millon toinen ihminen on vähä vinossa. Ei tarvi analysoida lapsuuden traumoja, riittää ku kysyy: "Mites sulla oikee menee?" Ja jos toinen sanoo "ihan hyvin", ni älykäs porilainen tietää heti, että nyt ei mee hyvin.

Sosiaalinen älykkyys on kykyä lukea rivien välistä, vaikka rivit ois kirjoitettu Porin murteella ja vähä vinoon.

Jokamiehen sosiaalinen työ on ku toripäivä: jokane tuo jotai pöytään

Torilla jokane tuo omat jutut: joku myy mansikoita, joku perunoita, joku pelkkää tarinaa. Sosiaalisessa elämässä sama homma: jokane tuo oman murheensa, oman ilonsa, oman pienen kriisinsä. Ja viisas ihminen ei ala vertailla, vaan ottaa vastaan.

Jos joku sanoo: "Mulla on ollu rankka viikko", ni porilainen sosiaalinen työntekijä — siis se tavallinen ihminen — vastaa: "No joo, kyl mullaki, mut mennää ny kahville." Ja siinä kahvipöydäs tapahtuu se, mitä ei kukaa osaa selittää: ihmiset paranee toisistaan.

Puheenvuoro on ku talkoot: ei yksin, vaan porukalla

Sosiaalinen puheenvuoro ei oo yksilölaji. Se on talkoot. Jokane kantaa vähä, ja lopuks huomataan, että koko mökki on maalattu. Viisas ihminen tietää, että puheenvuoro ei oo paikka näyttää omaa älyä, vaan paikka rakentaa yhteistä ymmärrystä.

Jokamiehen sosiaalinen työ on sitä, että:

• kysytään kuulumiset, vaikka ei olis aikaa

• nyökätään, vaikka ei ymmärretä

• nauretaan, vaikka ei ois hauskaa

• ja ollaan läsnä, vaikka oma mieli ois muualla

Se on arjen diplomatiaa, hermoston huoltoa ja yhteisön immuniteettia.

Lopuksi: porilainen viisaus on sosiaalista työtä joka päivä

Porilainen viisaus ei oo mitään suurta filosofiaa. Se on sitä, että ihminen ymmärtää: jokane meistä tekee sosiaalista työtä, vaikka ei sais siitä palkkaa eikä edes kiitosta. Ja se työ on tärkeintä, mitä yhteisö voi toisilleen antaa.

Se on sitä, että ollaan ihmiselle ihminen. Ja Poris, kuulkaas, se osataan paremmin ku mones muus paikassa.

Jos haluat, voin tehdä tästä vielä myyttisen version, satiirisen version tai vaikka semmosen, jossa jokamiehen sosiaalinen työ selitetään ku oltais kalareissulla Kokemäenjoes.

Sehän on justiinsa se oikee asenne! Siinä sää osut nimittäin aivan sen asian ytimeen: oma elämänlaatu ja ne luonnolliset tarpeet – oli se sitte lepoa, luonnossa liikkumista tai mitä tahansa omaa harrastusta ja palautumista – on viimisen päälle tärkeitä asioita, eikä niitä pidä mennä muiden takia sörkkimään.

Tänä päivänä sitä helposti ajautuu semmoseen oravanpyörään, missä yritetään täyttää kaikenmailman muiden ihmisten odotuksia ja kuunnellaan sitä ulkopuolista venkoilua ja vaatimuksia. Mut jos sitä vaan aina juoksee muiden pillin mukaan, ni siinä käy äkkiä niin, et oma akku tyhjenee kokonaan.

Se, et tekee taiten sen, minkä luonto vaatii, on viisautta parhaimmillaan. Se on sitä, et tuntee omat rajansa ja pitää niistä kiinni. Ei tartte selitellä kellekään, eikä tartte pyydellä anteeks sitä, et pitää ittestään ja omasta jaksamisestaan huolta. Kun se oma pohja on kunnossa ja luonnollisella tavalla tasapainossa, ni silloin sitä jaksaakin paljon paremmin – ja se jos mikä on inhimillistä ja pirun kiinnostavaa elämää.

Pidä ihmeessä toi linja ja anna muiden venkoilla omia aikojaan!

Kahdenlaista harjoitusta

• tehdään yhdessä asioita
• siirrytään keskustelemaan tiiviisti ja eläytyen

Itsenäisen tekemisen resursseista huolehditaan asemansa mukaan ja se seikka opitaan, kuten elämässä asioita yhä uudelleen ja uudelleen opitaan.

No nii Kai, pistetää taas Porin murre laulamaa ja tehää pakina aiheest "Kuka käskee nopeimmin ja parhaiten" — eli se ikuine porilainen kysymys, joka ratkasee kaiken kahvinkeittimest toriparkkiin.

Kuka käskee nopeimmin ja parhaiten – pakina Porin murteel

Poris on aina ollu kaks totuutta:

1. Kaikki tietää, miten asiat pitäis tehä.

2. Kukaa ei tee niit sillai.

Tästä syyst meillä on ain kova kilpailu siitä, kuka käskee nopeimmin ja parhaiten. Ja sanotaa suoraa: se ei oo se, joka oikeest tietää jotai. Ei. Se on se, joka ehtii ekana sanoo, et "mä voin kertoo miten tää hoidetaa".

Nopein käskee aina väärin, mut vakuuttavasti

Porilainen nopeekäskejä on semmone hahmo, joka ilmestyy paikalle ennen ku kukaa ehtii ees avata suutaan. Tilanne voi olla mikä tahansa:

– Kahvinkeitin ei toimi. – Polkupyörä vuotaa. – Toriparkkiin on taas joku ajanu vääräst suunnast.

Nopeekäskejä tulee ja sanoo: "Anna mä näytän." Sit se painaa väärää nappii, kääntää väärää ruuvii ja lopuks toteaa: "Juu, tää on kyl rikki."

Mut hei — nopein käski, ja se on pääasia.

Paras käskee hitaasti, mut niin et kaikki uskoo

Sit on se toinen tyyppi: paras käskejä. Se ei kiirehdi. Se kattoo hetken, hörppää kahvii, raapii päätään ja sanoo: "No nii, tehääs tää ny järjellä."

Ja kummallisel tavalla — vaikka se ei tee mitää ihmeellist — kaikki alkaa toimia. Kahvinkeitin hyrähtää. Polkupyörä ei vuoda. Toriparkkiin ei kukaa enää aja vääräst suunnast (ainakaa just sillon).

Paras käskejä ei huuda, ei hosu, ei tee numeroo. Se vaan tietää, ja se riittää.

Kumpi voittaa?

Poris voittaja riippuu tilanteest:

– Jos on kiire: nopein käskee. – Jos halutaa et homma oikeest toimii: paras käskee. – Jos on kahvitauko: ei käske kukaa, kaikki odottaa et joku muu hoitaa.

Loppupäätelmä

Loppujen lopuks porilainen totuus on tämä: Nopein käskee ekana, paras käskee viimeisenä, ja elämä menee just siinä välissä.

Ja se on oikeest aika hyvä rytmi. Ei liia nopeeta, ei liia hidasta — semmone porilainen "kyllä tää tästä, kuhan ei hättäillä".

Jos haluut, voin tehä tästä röyhkeemmän, filosofisemman, toriparkkiin sijoittuvan, punosmalliin kietoutuvan tai zine-estetiikal röpisevän version.

No nii Kai, otetaanpa taas porilainen kahvikuppi kouraan ja ruvetaan taustoittaan ihmiskontakteja niinku oltais jotai ihmistuntemuksen professoreita, vaikkei meillä oo muuta tutkintoo ku elämän kovakantinen opas ja pari huonoa kokemusta.

P A K I N A — "Taustoitetaan ihmiskontakteja"

Kyl mää sanon: nykyää ihmiset taustoittaa toisiaan niinku oltais rekrytoimassa toimitusjohtajaa, vaikka kyse ois vaan siitä, et joku kysyy toril, et "paljo makso mansikat".
Heti alkaa pääs pyörii:
"Miks se kysyy? Onko se mansikkapoliisi? Onko se vertailemassa? Onko tää joku ansa?"

Poris ei kysytä turhaa, mut ei myöskään vastata suoraa.
Se on semmone hieno sosiaalinen tanssi, jossa molemmat yrittää selvittää, onko toinen normaali vai semmone, joka laittaa ketsuppii makkaraperunoihi ennen suolaa.

1) Ensivaikutelma – eli "mikä toi luulee olevansa"

Porilainen ensivaikutelma perustuu kolmeen asiaan:

• miten se seisoo
• miten se kattoo
• ja onko sillä kiire vai esittääkö se kiirettä

Jos joku hymyilee liikaa, se on epäilyttävää.
Jos joku ei hymyile ollenkaan, se on porilainen.

2) Taustoitus alkaa

Heti ku joku avaa suunsa, porilainen tekee hiljasen analyysin:

• onko tää ihminen "meikäläisiä"
• onko tää "ihan ok"
• vai onko tää "voi hyvänen aika"

Tää kaikki tapahtuu sekunnis, ilman et kukaan huomaa.
Se on niinku sisäinen Excel-taulukko, mut ilman värejä ja ilman iloa.

3) Pienet merkit, joista kaikki päätellään

Porilainen lukee ihmisii niinku säätä:

• jos joku puhuu kovaa → se on joko itsevarma tai kuuro
• jos joku puhuu hiljaa → se on joko ujo tai vaarallinen
• jos joku puhuu paljon → se ei oo porilainen
• jos joku ei puhu mitään → se on porilainen ja ehkä jopa sukua

4) Sosiaalinen varmistus

Kun uusi ihminen tulee kuvioihi, porilainen tekee taustoituksen:

• "Mistä päin sää oot?" (tää on kohtelias versio kysymyksestä "kuuluuks sun olla tääl?")
• "Kenen kans sää oot?" (eli "onko joku vastuussa susta?")
• "Mitä sää teet?" (eli "ootko hyödyllinen vai haitallinen?")

Jos vastaukset on liian pitkiä, porilainen menettää mielenkiinnon.
Jos vastaukset on liian lyhyitä, porilainen kiinnostuu liikaa.

5) Lopputulos

Kun taustoitus on tehty, porilainen päättää:

• hyväksytäänkö sut
• siedetäänkö sut
• vai jätetäänkö sut siihen samaan kohtaan, missä seisot, ilman jatkokysymyksiä

Mut kaikesta tästä huolimatta, porilainen on reilu.
Jos oot oma ittes, etkä yritä liikaa, sut hyväksytään.
Jos yrität liikaa, sut muistetaan.
Mut vääristellyllä tavalla.

Loppukaneetti porilaisella asenteella

Ihmiskontaktien taustoitus on porilaiselle yhtä luonnollista ku tuulen suunta.
Ei sitä mietitä, se vaan tapahtuu.
Ja jos joku kysyy, miks näin tehdään, vastaus on yksinkertanen:

"No ku ei kai sitä ny ihan sokkona voi mennä ihmisten kans."

Jos haluut, voin jatkaa tästä:

• pakina "Miten porilainen small talk oikeesti toimii (spoileri: ei toimi)"
• pakina "Ihmistuntemus porilaisittain: kolme ilmettä ja yks nyökkäys"
• tai murteinen manifesti "Älä tuu liian lähelle, mut älä mee liian kauas"

No nii Kai, pistetää porilainen pakina tulille aiheesta se vaakasuuntane, sinivihreä revontulitaulu, joka sai sut Nationalmuseumis pysähtymää ku oisit nähny jonku salaseuran kevätkokouksen henget leijailemassa kankaal.

REVONTULEN RÄPSÄYS JA MUU MYSTINEN MAJ-ILMIÖ

(Pakinallinen selvitys siitä, mitä tapahtuu ku porilainen kohtaa taiteen, joka ei mee mihinkää järkilokeroon)

Kyl mää sanon, et ku porilainen lähtee Tukholmaa kattomaa taidetta, ni se on jo ittestään kulttuuriteko.
Mut sit ku sil silmille lävähtää vaakasuuntane taulu, jossa on kolme sinivihreää revontuliviuhkaa, ni siin kohtaa porilainen pysähtyy.
Ei sen takia et se ymmärtäis — vaan sen takia et se yrittää ymmärtää.

Ja siin on jo paljon.

Siä se seisot, Nationalmuseumin lattial, ja mietit:

• onko tää nyt luontoa
• vai onko tää joku henkinen valoilmiö
• vai onko tää vaan taiteilija, joka on päättäny et "nyt pannaa värit pystyy ja katotaan kuka hämmentyy"

Ja porilainen hämmentyy.
Mut ei myönnä sitä.

Se sanoo vaan:
"Jaa. No tämmöst tää ny sit on."

Mut sisäl päin käy semmone pieni revontulimyrsky, ku kolme aaltoa nousee kankaast ja muistuttaa siitä, et kevät tulee aina, vaikka talvi ois ollu pitkä ku Porin toriparkkikeskustelu.

Ja sit porilainen alkaa miettii, et miks tän nimi on Den första maj.
Eihän täs oo yhtää punalippuu, ei banderollii, ei yhtää mielenosoittajaa huutamas "Arbete åt alla!".
On vaan kolme valopylvästä, jotka näyttää siltä ku joku ois yrittäny maalata pohjoisen taivaan humalan.

Mut ehkä se onki se pointti.
Et kevät ei tuu hiljaa.
Se tulee kolmena aaltona, jotka lyö päin naamaa ja sanoo:

"Nyt herätää. Ei auta enää talvella selitellä."

Ja porilainen nyökkää.
Koska porilainen ymmärtää kevään.
Se on vähän niinku kahvi:
ei sitä tarvi selittää, sen vaan tuntee.

Lopuks porilainen kävelee museosta ulos ja miettii, et oliko se taulu nyt hieno vai ei.
Mut sit se muistaa ne kolme sinivihreää aaltoo ja ajattelee:

"No kyl siihe ny jotai meni."

Ja se riittää.

Jos haluat, voin tehdä tästä vielä räävittömämmän version, lyhyen torijulisteen, zine-sivun, tai toisen pakinan, jossa revontulet alkaa väitellä porilaisen kans.

No ni Kai, otas ny kahvikuppi kouraa, mää pistän sulle pakinan semmosest aiheest, et oksat pois: Asenneideat ja kansainvälinen muuttujaitseohjautumisen kilpailu. Pori edellä, muu maailma perässä, niinko aina.

Asenneideat ja kansainvälinen muuttujaitseohjautumisen kilpailu

(Pakinallinen selostus Porin murteel)

Kyl mää sanon, et ny ku koko maailma vouhottaa jostai "muuttujaitseohjautumisest", ni porilaisel menee hermo jo pelkästää sanan pituudest. Meil tääl on aina ollu yks selkee periaate: jos muuttuja ei tottele, ni sitä ei tarvita. Ja jos joku tulee ulkomailt väittämä, et muuttujal pitää olla "itseohjautuvuutta", ni porilain vastaa, et "no ohjatkoon ittensä sit pihalle".

Mut täst on kuitenki tullu joku kansainväline kilpailu. Joka maas kehitetää omii asenneideoit, niinko ois joku Eurovision, mut ilman glitterii ja ilman hauskuutta. Ja sit ne vertailee, kuka osaa parhaiten ohjata muuttujansa ilman, et kukaa ohjaa ketää. Ihan ku ois joku henkinen liikenneympyrä, josta kukaa ei haluu poistuu, mut kaikki väittää, et ne on menossa oikeeseen suuntaan.

Poris tää homma menis näin:

• Asenneidea 1: "Jos muuttuja ei mee sinne päi ku pitäs, ni mää meen."
• Asenneidea 2: "Jos muuttuja rupee ohjaamaa itte itteensä, ni mää rupee ohjaamaa muuttujaa."
• Asenneidea 3: "Jos joku ulkomaalainen konsultti tulee selittää, ni mää laitan kahvin tippumaa ja katon, ku se selittää ittensä ulos."

Ja siin se kilpailu sit ois. Pori voittais, ku porilain ei tartte ees osallistuu. Riittää ku se seisoo sivus kädet taskus ja toteaa: "No joo, tehkää ny sit niinko parhaaks näätte."

Kansainvälisel tasol tää muuttujaitseohjautuminen tarkottaa kuulemma sitä, et muuttuja tietää, mitä se haluu. Poris se tarkottaa sitä, et muuttuja tietää, mitä mää haluun. Ja siin on kuulkaas iso ero. Porilain muuttuja ei oo mikää vapaa sielu, se on enemmänki semmone hiljane kaveri, joka tietää paikkansa ja pitää turpansa kiinni, ku ollaan töis.

Ja sit ku joku amerikkalainen tutkija tulee selittää, et "variables must be empowered to self-direct", ni porilain vastaa: "Empoweraa ny ittes siit ovest ulos, ni mää voin jatkaa hommii."

Loppukaneetti

Kyl mää sanon, et jos tää kansainväline kilpailu joskus rantautuu Poriin, ni me voitetaa se sillä, et me ei ees huomata osallistuneemme. Meil on asenneideat valmiina, muuttujat ojennukses ja kahvi kuumana. Ja jos joku kysyy, miten me sen tehtiim, ni porilain vastaa:
"No en mää tiärä, mää vaan tein."

Jos haluut, mää voin kirjottaa tästä viel toisen version — enemmän punk-zine -henkil, enemmän myyttisel, tai enemmän satiirisel lakitekstil.

Vaisuks aluks elämän järjestyksel? No kato, Kai, tääl Poris semmone alku on ihan oma lajinsa. Se ei oo mikää fanfaari, ei mikää torvensoitto, vaan enemmä semmone "no katotaan ny, jos tää tästä" –meininki, niinku porilaisel luonteel kuuluuki.

Vaisu alku elämän järjestykselle – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, et jos elämäl ois käyttöohje, ni se alkais varmaa jollai "avaa varovasti, sisältö saattaa olla sekavaa". Ja sit ku porilain alkais lukee sitä, ni se toteis heti alkuunsa: "joo-o, täs on kyl vähä vaisu meininki, mut mennää ny sit kuitenki".

Elämän järjestys – se on semmone asia, josta kaikki puhuu, mut kukaa ei oikee tiärä, onks sitä olemassa. Poris se ainaki alkaa aina samal taval:

1. Aatellaan, et ny laitetaa asiat järjestyksee.
2. Istutaa alas, otetaa kahvi.
3. Todetaa, et "no ei tää ny tänään onnistu, mut huamen sit uus yritys".

Ja se huamen on sit semmone porilainen huamen, joka voi olla ens viikol, ens kuul tai sit ku aurinko räjähtää, mut kuitenki huamen.

Kerran yks porilain yritti alottaa elämän järjestyksen sillä, et se osti kalenterin. Se oli semmone hieno, kovakantine, kultareunane. Se kirjotti siihen ekalle sivulle: "TÄNÄ VUONNA SIT".
Sit se sulki sen, laitto laatikkoon ja totes: "No, onpahan ainaki kalenteri".

Vaisu alku ei oo huono alku. Se on semmone alku, joka ei lupaa liikoja. Se ei petä. Se ei tee numeroo ittästää. Se on niinku porilain ens lause treffeil: "No moi. Tässä mää ny oon."
Ei se räjäytä pankkii, mut ei se myöskää pelota ketää.

Ja ehkä just siksi se toimii.
Elämä ei tarvi suurta alkua. Se tarvi vaan alun. Vaikka vaisun. Vaikka semmosen, jossa kahvi ehtii jäähtyy ja ajatuksetki vähän. Mut kuhan se alku on.

Ja Poris se alku on aina sama:
"Katotaan ny, jos tää tästä."

Jos haluut, voin kirjottaa tästä vielä toisen version – ronskimman, runollisemman, tai ihan semmosen, joka kuulostaa siltä ku se ois kirjotettu toriparkin ramppiin tussilla. Haluuks sää semmost?

No niin Kai, nyt otetaan tää koko pakinan punos ja vedetään se romanttisemmaksi, mut silti Porin murteen rujonrehellisellä tavalla — ei mitään siirappia, vaan sitä porilaista romantiikkaa, joka syntyy siitä, että ihminen uskaltaa olla ihminen.

OMINAISUUKSISTAAN SAA KERTUA – ROMANTTINEN PAKINA PORIN MURREL

Poris on semmone totuus, jota ei sanota ääneen, mut jonka jokainen nainen tietää ja jokainen mies pelkää:

Luontaisuus kattaa kaikki miehet, mut ominaisuuksistaan saa kertua — ja joskus se on jopa kaunista.

Ei siksi, että nainen tarttis jonku listan.
Vaan siksi, että mies uskaltaa avata ittestään sen kohdan, jota se on kantanu hiljaa niinko taskussa rypistynyttä valokuvaa.

Ei se oo mainostamista – se on paljastumista

Jotkut miehet luulee, että ominaisuuksista kertominen on niinko yrittäis myydä ittensä.
Mut oikeesti se on enemmän niinko avais ikkunan ja päästäis toisen näkemään, millanen valo siellä sisällä palaa.

Ei se oo mikää CV.
Ei se oo mikää esitys.
Se on pieni, varovainen lause:

"Joo, mää oon semmone, et ku joku on surullinen, ni mää huomaan sen heti."

Ja nainen kuulee sen.
Ei ominaisuutena, vaan tunnustuksena.

Luontaisuus on pohja – ominaisuudet on sävyjä

Luontaisuus on kaikilla.
Se on niinko Porin ilma: aina läsnä, aina vähän karhea, aina rehellinen.

Mut ominaisuudet…
ne on niinko valon heijastuksia veden pinnassa.
Ne kertoo, miten mies liikkuu maailmassa.
Miten se näkee toiset.
Miten se kantaa itseään.

Ja nainen ei pelkää sitä, että mies kertoo ominaisuuksistaan.
Se pelkää sitä, että mies ei uskalla kertoa mitään.

Romantiikka syntyy siitä, että mies uskaltaa olla näkyvä

Ei äänekkäästi.
Ei päällepäsmärinä.
Ei niinko joku, joka yrittää vakuuttaa.

Vaan niinko ihminen, joka sanoo:

"Mää oon tämmöne.
En täydellinen, mut totta."

Ja siinä hetkessä nainen näkee sen, mitä mies pelkäsi paljastaa:

luontaisuuden, joka ei oo uhka, vaan kutsu.

Poris tästä sanotaan näin

"Kerro ny hyvä ihminen ominaisuuksistas, jos sydän niin sanoo.
Ei nainen etsi mainosta.
Se etsii ihmistä."

Loppukaneetti

Romanttisuus ei synny siitä, että mies on naisten mies.
Se syntyy siitä, että mies uskaltaa olla oma mies — ja kertoo sen verran ominaisuuksistaan, että toinen näkee, mihin suuntaan sydän lyö.

Jos haluut, mä voin tehdä tästä vielä lyyrisemmän, myyttisemmän, zine-romanttisen, tai vaikka Reposaaren sumuromantiikan, jossa ominaisuudet on niinko majakan välähdyksiä ja luontaisuus on meri niiden alla.

No nii Kai, otas ny itelles kahvikuppi ja istaha alas, mää pistän sulle porilaisen pakinan siitä, miten seuranpito ja keskustelu on oikeestaan semmosta elämän rakentelua, mut sillee vähin riskein, ettei kukaa joudu häpeemää eikä kukaa joudu selittään miks se yhtäkkii rupes puhuun tunteistaan torilla.

🗣️ "Seuranpidoksi keskustelu tarkoittaa elämän rakentelua vähin riskein" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, et porilaisel on semmone oma tapa hoitaa seuranpitoo. Ei me ruveta heti halaileen tai availeen sydämiä niinku jotku etelän ihmiset, jotka jo ekal minuutilla kertoo koko sukupuunsa ja koiran allergiat. Ei. Meil on keskustelu, ja se on semmone vähäriskinen rakennustyömaa, jossa ei tarvita turvavaljaita, mut ei myöskään liikoja tunteita.

Keskustelu on vähän niinku laittais lautoja paikoilleen:
– yks lauta sää,
– yks lauta mää,
– ja sit kattellaan pysyyks se pystyssä vai tarviiks lisää nauloja.

Ja siin se porilainen kohteliaisuuski alkaa. Ei se oo mitään "voi että ihanaa nähdä sinut" -höpötystä. Se on enemmänki semmone:

"Jaa sääki tääl."
Se tarkottaa: mää hyväksyn sun olemassaolon, jatketaanko tästä eteenpäin ilman draamaa.

Kohteliaisuus Poris on sitä, et ei tehdä toiselle elämää vaikeeks.
Ei kysytä liikoja, ei mennä iholle, ei tyrkytetä mielipiteitä.
Keskustelu on seuranpitoa, mut sillee, et jos toinen haluu poistuu kesken kaiken, se voi tehä sen ilman et kukaa loukkaantuu. Se on palvelu.

Ja miks tää kaikki?
Koska elämä on muutenki tarpeeks hankalaa.
Ei sitä tartte vielä keskustelulla pahentaa.

Keskustelu on porilaiselle vähän niinku turvavyö:
ei se estä onnettomuuksia, mut se pitää sut kasassa, jos joku sanoo jotai liian henkilökohtaista.

Ja sit ku keskustelu toimii, ku molemmat pysyy omal tontillaan ja antaa toiselle tilaa, siit syntyy se porilainen ystävyys:
hiljasta, vakaata ja täysin ilman riskiä, et joku rupeis halaileen.

Jos haluut, mää voin tehä tästä vielä:

• vielä kuivemman ja lakoniseman version,
• tai semmosen, jossa kohteliaisuus menee jo melkein hengelliseks,
• tai jatko-osan, jossa porilaiset yrittää small talkia Helsingissä ja kaikki menee päin prinkkalaa.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi ja raavi sitä hyttysenpuremaa, mää pistän sulle porilaisen pakinan, jossa yhdistyy hyttynen, tiede ja semmone porilainen elämänviisaus, joka ei mee ihan oppikirjoihin mut menee suoraan luihin ja ytimiin.

🦟 "Naarashyttynen ja ihmisen elämänkokemus" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, et jos joku väittää, et naaras­hyttynen ois kiinnostunu ihmisen orgasmiherkkyyrest, ni se on varmaa sama ihminen, joka luulee et toriparkki valmistuu ajallaa. Ei valmistu, eikä hyttynen semmosii mieti.

Naarashyttynen ajattelee tasan kahta asiaa:

1. Missä o CO₂
2. Missä o veri

Siin se.
Ei se mieti ihmisen tunne-elämää, ei kehitystä, ei kokemuksia, ei mitään semmosta. Se tulee, pistää kärsän ihoo ja imee ku ois viimeine ilta Reposaares ennen talvimyrskyä.

Mut ihmiset…
Ihmiset tekee kaikesta monimutkasta.

Joku sanoo:
"Ehkä hyttynen aistii ihmisen elämänkokemuksen."
Mää sanon:
"Ei aisti. Se aistii vaan sen, et oot unohtanu Offin mökille."

Ja sit joku toinen väittää, et hyttynen ois kiinnostunu ihmisen intiimeist kehityskaari.
Joo varmaa, seuraavaks se varmaa kysyy verikokeen tulokset ja tekee sulle terapiakortin.

Totuus on se, et luonnolla o oma logiikkansa, ja ihmisellä o sit se toinen, joka on vähän niinku logiikka mut enemmän semmosta "kyl tää jotenki menee" -meininkiä.

Luonto tekee mitä luonto tekee.
Ihminen yrittää ymmärtää kaiken, vaikka ei tarvis.

Naarashyttynen ei oo kiinnostunu sun sisäisestä kasvusta.
Se on kiinnostunu siitä, et oot lämmin, hengität ja haiset sopivasti.
Siin on sen koko filosofia.

Ja ehkä siinä onki se porilainen opetus:

Joskus elämä on vaan hyttynen: se tulee, tekee mitä tekee, ja lähtee.
Ei sitä tartte selittää. Riittää ku läpsäsee.

Jos haluat, mää voin tehä tästä vielä:

• tieteellisemmän version,
• vielä räävittömämmän porilaisen version,
• tai jatko-osan, jossa hyttynen perustaa oman yhdistyksen ja hakee Leader-rahaa.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi kouraan, mää pistän sulle pakinan semmosest ristiaallokost, et merimieski nyökkäilis myötätuuleks.

Mielenterveyden ristiaallokkoa – Porin murteel pakina

Kyl mää sanon, et jos mielenterveys ois vene, ni se ois semmone vanha puuvene, mis on pohjas pari laudanväliä vähä raollaan ja ämpäri vieres, et saa äkkii kippattua ylimääräset vedet pois. Ja sit ku luulis, et meri ois tyyni, ni jostai puskee vastatuulee, sivuaaltoo ja joku lokki huutaa päälle ku naapurin mummo toripäivänä.

Mielenterveys on semmost ristiaallokkoo, et välillä mennää niinku Porin Ässät keväällä – lujaa, toiveikkaasti ja vähä yllättäen. Ja sit toisinaan ollaa ku torstai-iltapäivä Karjarannas: tuulee kylmästi, kahvi on loppu ja joku on vieny viimese munkin.

Ja ku joku sanoo, et "pitäis vaa rauhottuu", ni mää sanon takas, et "tuu ite tähän veneesee ja kato, rauhottuuks". Ei se oo mikää nappi, jota painetaan. Se on enemmäki semmone vanha dieselmoottori, jota pitää potkia, rukoilla ja välillä antaa sille uus nimi, et se ees yrittää käynnistyä.

Mut sit ku aallot lyö yli, ni porilaisel on yks etu: me ollaa totuttu siihen, et elämä on vähä karhee, mut meillä on sisukas perämoottori ja huumori, joka ei lopu, vaikka bensat loppuis. Ja ku aallot vihdoin tasaantuu, ni huomaa, et kyllä se vene viel kelluu, vaikka pohjas ois reikä tai kaks.

Ja lopuks, ku aurinko pilkistää Reposaaren suunnalta, ni sitä muistaa, et ristiaallokko ei oo merkki siitä, et ois huono veneilijä. Se on merkki siitä, et meri elää – ja niinhä meki.

Jos haluut, mää voin kirjottaa tästä toisen version, enemmän myyttisen, enemmän punk-zine -henkisen tai vaikka semmosen, missä mielenterveys on lankakerä ja aallot on solmuja. Haluuks sää semmosta jatkoo?

Vanhin kohtaa tulevaisuuden. Vahva tarvitsee elämänsä tarpeensa. Keskimmäiset ovat sieluja perheyhteisöissä. Nuorin suojaa huolenpitoa ja hoivaa pienimmästä. Suurperhe voi tuoda tullessaan monenlaista elämän itsensä menestystä, mutta olisi hyvä aina olla pienimmän puolesta. Vanhin ja nuorin itsenäistyvät enimmin. Keskimmäisen tai keskimmäisten sisarusten täytyy vaalia nuorimman ja vanhimman sisaruksensa itsenäisyyttä. Vanhemmuus alkaa rakentua aikanaan paljon itsenäisyyden onnistumisen varaan kasvussa ja kehityksessä.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi kouraan ja anna mun pistää sulle pakina aiheest "Paholaiskulttiin synnytään eri hahmossa uudelleen" — porilaisittain, tietenki, semmottiine et se kuulostaa enemmän satakuntalaiselta kyläjuorulta ku miltää okkulttiselta oppikirjalta.

🪵 "Paholaiskulttiin synnytään eri hahmossa uudelleen" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, Poris ku joku puhuu "paholaiskultist", ni se ei oo mikää sarvipäinen salaseura, vaan se on yleensä se sama porukka, joka istuu torin laidal ja tietää kaikkien asiat ennen ku ne itekää tietää.
Ja se uudelleensyntyminenhän on Poris arkipäivää: yks päivä oot ihminen, seuraavana oot huhu, ja kolmantena oot tarina, jota kukaa ei tunnusta aloittaneensa.

Mut mennääs aiheese.

Porilaises paholaiskultis synnytään kuulemma aina eri hahmona.
Yks syntyy kettuna, toinen variksena, kolmas semmosena naapurin miehenä, joka tietää kaiken ja vähän päälle.
Ja neljäs syntyy tietenki porilaisena, mikä on jo itsessää yliluonnollinen kokemus.

Kultin mukaan jokane hahmo tuo mukanaa jonku opetuksen:

• Kettu opettaa oveluutta, mut Poris se tarkottaa lähinnä sitä, et osaa mennä jonon ohi sanomalla "mä oon täs vaa nopeesti".
• Varis opettaa viisauden, mut Poris se on sitä, et tietää millon sataa, ku polvet alkaa vihloo.
• Naapurin mies opettaa kärsivällisyyttä, koska se selittää aina vähintää 40 minuuttia asiaa, joka ois voinu hoitaa kahes lausees.

Ja sit se porilainen hahmo…
Se opettaa sen, et elämä on helpompaa ku ei tee asiast numeroo.
Jos synnyt uudelleen, ni synnyt.
Jos et synny, ni et.
Ei siitä ny tarvi meteliä pitää.

Kultin rituaalitki on aika maanläheisiä:

• kokoonnutaa grillikatoksee
• poltetaa makkaraa, ei kynttilöitä
• ja keskustellaa syvällisii asioita tyyliin:
  "Mikä susta tuli viimeks ku synnyit?"
  "No varmaa lokki, ku teki mieli huutaa kaikille ja varastaa eväät."

Lopulta koko kultin salaisuus paljastuu:
Ei se oo mikää paholainen, ei mikää sarvipää.
Se on se porilainen elämänasenne, joka syntyy joka sukupolvel uudelleen eri hahmossa:
vähän äreänä, vähän lakonisena, mut aina jotenki lämpimänä, niinku kesäyön kostee tuuli Kokemäenjoen yllä.

Ja jos joku kysyy, mihin hahmoon sää synnyit tällä kierroksel, ni porilainen vastaus on tietenki:
"No en mää tiärä, mut kyl täs ny jotenki pärjätää."

No kuule Kai, tuo sun lause **"Perhe-elämä voi olla kokonaan ihmissuhteena ja mahdollisesti kasvatussuhteena vain ajan odotusta. Ehkä tunnetaa, ehkä ei."** on jo itsessään ihan porilainen aforismi. Se on niin totta, että sen vois painaa Reposaaren kalenteriin lokakuun kohdalle.

Mää voisin jatkaa siitä pakinamaisesti näin — murteel, mut semmosella lempeellä, vähän filosofisella porilaisella kulmalla:

---

# 🕰️ **"Ajan odotusta" – pakina Porin murteel**

Kyl mää sanon, perhe-elämä on monelle semmone juttu, et sitä ootetaa niinku bussia Porin linja-autoasemal:

**tiedetää et kyl se joskus tulee, mut ei tiä millo, eikä tiä onko se oikee bussi.**

Ja sit ku se bussi vihdoin kaartaa siihen, ni kuski huutaa:

**"Tää menee vaan Ulvilaan."**

Ja sillo mietit, et no ehkä mää meen, ehkä en, kattelaa ny.

Perhe-elämä voi olla pelkkää odottamist.

Odottamist, et toinen ihminen avaa suunsa.

Odottamist, et toinen ihminen ymmärtää.

Odottamist, et ite ymmärtää.

Joskus tunnetaa, joskus ei.

Joskus ollaa niin lähekkäin, et hengitykset menee samaan tahtiin.

Joskus taas ollaa niin kaukana, et välis vois ajaa traktorin ja peräkärryn eikä kumpikaan huomais.

Ja silti sitä ootetaa.

Ootetaa, et ehkä tää tästä.

Ehkä tää onki jo tätä.

Ehkä perhe-elämä ei oo mikää valmis paketti, vaan semmone **hidas porilainen keitto**, joka porisee tuntitolkulla eikä kukaa tiä millon se on valmista — mut aina joku käy maistamas ja sanoo:

**"No kyl täs ainest on."**

Ja ehkä se riittää.

---

No nii Kai, pistetääs porilainen pakina tulille — semmone, mis luonto ja ihmisen elämänkokemus istuu samal penkil niinku kaks vanhaa ukkoo Reposaaren laituril, toinen kattoo merelle ja toinen omii jalkoi.

🌲 "Luonto ja elämänkokemus" – pakina Porin murteel

Kyl mää sanon, luonto on semmone kaveri, et se ei kysele lupii eikä pyytele anteeks. Se tulee, menee, myrskyää, tyyntyy, ja sit ku luulet et ny ollaa rauhas, ni se pistää taas jonku yllätyksen pöytää — vähän niinku porilainen sukulaisvieras, joka ilmestyy oven taakse ilman soittoo ja tuo tullessas puoliks syödyn pullapussin.

Ihmiselämä taas… no, se on vähä niinku yrittäis pysyy luonnon peräs, mut jalat on koko aja puol metriä jäljes.
Luonto tietää tasan mitä se tekee.
Ihminen taas luulee tietävänsä.

Luonto kasvaa, kuolee, nousee takas, eikä tee siit numeroo.
Ihminen kuolee jo melkee siihen ajatukseen, et kahvi loppu kaapist.

Mut sit ku ihminen saa ikää — semmosta oikeeta elämänkokemust, ei mitään "katoin kolme dokumenttii ja oon valaistunu" -juttuu — ni se alkaa tajuta, et luonto ja elämä on oikeestaan samaa sarjaa.

Luonto opettaa:

• Jos kaadut, nouse.
• Jos tuulee, kallistu mut älä katkee.
• Jos aurinko paistaa, ota ny hyvä ihminen se hetki taltee.

Ihminen oppii nää vasta ku on tarpeeks monta kertaa menny päin mäntyä — ja joskus ihan kirjaimellisesti, ku on Reposaaren mettäpolul kompastunu juureen ja kiroillu niin, et lokitki punastu.

Ja sit ku ihminen on vanhempi, se huomaa:
Luonto ei oo mikää postikortti.
Se on elämän opettaja, joka ei anna todistuksii, mut antaa kyllä läksyjä.

Ja elämänkokemus… se on sitä, ku alat hyväksyy, et kaikki ei mee niinku suunnittelit, mut silti menee just niinku pitää.
Vähän niinku Porin sää:
Jos oot oottanu aurinkoo, saat räntää.
Jos oot varautunu räntää, saat helteen.
Ja jos oot varautunu kaikkeen, et saa mittää — mut oot tyytyväinen, ku ei tullu yllätyksii.

Lopuks luonto ja ihminen istuu samal penkil.
Luonto sanoo: "Mää oon täs ollu aina."
Ihminen sanoo: "Mää oon vasta oppinu, et sun kans kannattaa suunnata omana ittenäs sopuihis. Sitten sä vasta viisaasti laitat asiat ja henkilöt paikallens ajatuksines vain."

Ja luonto nyökkää, niinku vanha porilainen, joka ei turhaa puhu, mut tietää kaiken.

Jos haluat, voin tehä tästä:

• runon,
• toisen pakinan,
• lyhyen filosofisen version,
• tai murteella vedetyn "luonto vs. ihminen" -väittelyn,
  ihan mis sä haluut jatkaa tätä punosta.

No nii Kai, otetaa ny tästä aiheesta semmone porilainen essee, et se kulkee niinku vanha pyörä tiukassa vastatuules: vähän kitisee, mut perille päästää ja matkalla oppii jotai ihmisyydest.

Aviollisten konfliktien kehä – psyykkinen kipu ja esteettinen hellyys (Porin murteel)

Aviolliset konfliktit on vähä niinku Porin keskustan liikenneympyrät: niihin mennää sisää hyväl tarkotuksella, mut ulos ei aina tiärä mistä päästää. Ja ku pari pyörii samas ympyräs tarpeeks kauan, ni jossai kohtaa alkaa väsyttää, ärsyttää ja tekis miel huutaa, et "nyt perkele pysährytää".

Mut ei se kehä oo pelkkää riitaa. Se on psyykkist kipuu ja esteettist hellyytt yhtä aikaa – semmosta, et sydän muljahtaa vuorotellen kahteen suuntaan.

1. Psyykkine kipu – ku toinen osuu just siihen kohtaa, mihin ei ite uskalla koskee

Avioliitos psyykkine kipu ei oo mikää pikku nirhauma. Se on sitä, ku toinen ihminen näkee sut niin lähelt, et se huomaa ne kohat, joita oot peitelly jo vuosia. Ja ku se vahingossa tai vahingossa-vahingossa tökkää niihin, ni sattuu.

Poris sanottais:
"Se ny vaan osu hermoon, ku se hermo oli valmiiks pinnas."

Kipu syntyy siitä, et välitetää.
Jos ei välittäs, ei sattuiskaa.

2. Esteettine hellyys – kauneus, joka näkyy just sillon ku toinen on hankala

Esteettine hellyys ei oo mitään vaaleenpunast höttöä. Se on sitä, ku katot toista ja ajattelet:
"Voi hyvä ihme, sä oot nyt ihan mahdoton… mut silti mää tykkään sust."

Se on kauneutta, joka syntyy:

• ku toinen murjottaa, mut sä näät sen takaa sen pienen pelon
• ku riidan jälkee huomaat, et sen käsi hakeutuu sun käteen
• ku arjen rumuus muuttuu yhteiseks nauruks
• ku molemmat on väsyneit, mut silti keitetää kahvit toisille

Esteettine hellyys on niinku porilainen auringonlasku: vähän karu, vähän rosoinen, mut just siksi niin kaunis.

3. Kehä – kipu ja hellyys tanssii samas ympyräs

Aviollisten konfliktien kehä ei mee suoraks viivaks. Se on liike, joka toistuu:

1. Ollaa lähekkäin
2. Tulee herkkyys
3. Herkkyys sattuu
4. Sattuminen tekee puolustuksen
5. Puolustus pelästyttää toisen
6. Ja taas mennää kierros ympäri

Mut sit jossai kohtaa toinen pysähtyy ja sanoo:
"Tuu ny tähän, älä mee mihinkää."

Ja se hetki on se hellyys, joka ei poista kipua, mut tekee siitä siedettävää.

4. Mikä täs kaikis on järki?

Se järki on siinä, et konfliktit ei tarkota epäonnistumist.
Ne tarkottaa, et suhde elää.

Poris sanottais:
"Jos ei ikinä riideltäs, ni eik se ois mikää suhde, se ois vaan hiljanen sopimus olla puhumatta mistää."

Kipu kertoo, missä kohtaa rakkaus on ohentunu.
Hellyys kertoo, missä kohtaa se voi vahvistuu.

5. Lopuks: hellyys ei oo ulospääsy, vaan tapa olla kehässä kauniimmin

Aviollisten konfliktien kehä ei lopu siihen, et kaikki menee nappiin.
Se loppuu siihen, et kipu ei enää pelota.

Esteettine hellyys on kyky kattoo toista ja sanoo:
"Sä oot välillä hankala, määki oon, mut me ollaa tässä. Samas ympyräs. Samas elämässä."

Ja se on kuulkaas arvokkaampaa ku ykskää täydellinen päivä.

Jos haluut, Kai, voin tehä tästä:

• lyhyemmä murreversion,
• täysin överin, toriparlamentin tasoisen pakinan,
• runomuodon,
• tai punosmalliin rakennetun esseen, jossa kehä on konkreettinen rakenne.

Sano vaan, mihin suuntaan pyörä pyörähtää seuraavaks.

Täs o pakina, porilaisel murteel, semmotti ku sä tykkäät: lämmin, vähän piikikäs, ja kuitenki hellä niinko vanha villapaita, josta ei raaski luopua vaikka se kutittaa.

Murrekielisen ja Yleiskielisen ystävyystoiveet – kaks kieltä, yks hiljanen kaipuu

Poris on kaks suurta mysteeriä:

1. miks toril myyrät on aina isompia ku kissoi
2. ja miks ystävyydest puhutaa niinko se ois joku salaseura, johon ei oo ovii, vaa pelkkii ikkunoit joist kurkistellaa.

Murrekielisel porilaisel o oma toive ystävyydest. Se o semmone lämmin, vähän rähjäne, mut rehelline:
"Tulis ny joku, kenen kans vois istuu hiljaa ja kuitenki tuntuu et ollaa samas venees, vaikkei soutais kumpikaa."

Mut sit ku murrekieline yrittää sanoo tän äänee, ni se kuulostaa enemmä silt, et se pyytää kaverii kantamaa pakastinta vintilt alas.
Ja ku kukaa ei tuu, ni murrekieline toteaa:
"No ei sit."
Vaik oikeesti se tarkotti:
"Ois ollu kiva et joku ois huomannu."

Ideoinnin keskustelujen puute – se porilainen hiljane tyhjiö

Poris ei oo ideointii.
On vaa kahvia, tuulta ja se perinteine "katotaa ny".
Jos joku yrittää alottaa keskustelun siitä, mitä ystävyys vois olla, ni toinen vastaa:
"No kai se o jotai."

Ja siin se keskustelu sit oliki.
Kaks lausetta, joist toinen oli huokaus.

Mut se huokaus oli oikeesti toive.
Se oli se hetki, ku ihminen melkee sanoo jotai tärkeet, mut sit muistaa olevansa porilainen ja peruu kaiken.

Yleiskielisen toive ystävyydestä – kaunis, mutta toivoton

Yleiskieline taas haaveilee ystävyydestä niinko se ois joku runokokoelma:
"Ystävyys on jaettua aikaa, kuulluksi tulemista, vastavuoroisuutta ja luottamusta."

Kuulostaa hienolt.
Mut sit se lisää:
"Mutta en minä nyt ketään viitsi vaivata."

Ja siin se toivo kuolee.
Ei paukahda, ei räjähdä, ei tee draamaa.
Se vaan huokaisee itsensä pois, niinko märkä tulitikku.

Lopuks – kaks kieltä, sama kaipuu

Murrekieline toivoo ystävyyttä, mut ei kehtaa sanoo.
Yleiskieline toivoo ystävyyttä, mut ei usko saavansa.
Ja ideointikeskustelut puuttuu, koska kaikki pelkää, et jos avaa suunsa, sielt tulee ulos jotain liian aitoa.

Mut ehkä ystävyys onki just sitä:
kaks ihmistä, jotka ei kehtaa sanoo mitä ne kaipaa,
mut jotka kuitenki pysyy vieretysten,
niinko kaks porilaista torin penkil –
hiljaa, jääräpäisesti, ja salaa toivoen,
että toinen ymmärtää ilman sanojaki.

Jos haluut, voin tehä tästä toisen version: runollisemman, rujomman, zine-tyylisen, tai semmosen missä murrekielinen ja yleiskielinen käyvät väittelyn torikahvilas.

Ammattikielise toivee esittämi sosiaali‑ ja terveyspuolel siit, mitä ystävyys voi olla – porilaises murtees

Sossus ja terkkaris puhutaa paljo kaikest hienost: toimintakyvyst, palvelutarpeest, asiakaslähtösest työotteest ja muust semmosest, mikä kuulostaa siltä et joku o vetäny sanakirjan nenästä sisää. Mut sit ku ihminen sanoo ihan suoraa, et mä tarviis ystävän, ni koko koneisto menee vähä jumiin. Ei oo koodii semmosee toivee varten.

Ystävyyshän ei oo mikää hoitotoimenpide. Ei sitä voi kirjottaa minää "suoritteena", eikä siihen oo mittarii. Mut jos sitä ei oo, ni kyl se näkyy: mieli painuu maaha, kroppa väsyy ja palveluit kuluu. Ja sit ku asiakas sanoo, et "olis kiva ku ois joku", ni ammattilaine joutuu kääntää sen jokski hienoks: osallisuutta vahvistetaa, sosiaalist verkostoo tuetaan, ryhmätoimintaa ohjataan. Juu, onhan ne nättei sanoi, mut ei ne kyl tunnu samalt ku se alkuperäne toive.

Miks ei vois sanoo suoraa? Miks ei vois kirjottaa ihan paperiinki, et ihminen haluu kuulua johonki?

Porilasittain se menis näin: "Mä haluis jonku, kenen kans vois olla ihte." "Olis kiva ku joku välittäis, eikä vaan työks." "Ei tarttis olla yksin koko aika."

Ei noi oo epäammattimaisii. Ne o ihmisyyre ydint. Ja jos sosiaali‑ ja terveyspuolel ei oo tilaa ihmisyyrel, ni missä sit on?

Ystävyys ei oo palvelu, mut sen mahdollistamine o osa hyvää hoitoo. Se voi olla sitä, et ammattilaine ei kiirees ohita toivetta, vaikka järjestelmä ei tunne semmosta kohtaa. Tai sitä, et luodaa tiloi, mis ihmiset voi kohdata toisia ilman et kukaa tuntee itteensä asiakkaaks.

Ystävyys o sitä, et joku näkee sut ilman velvollisuutta. Sote-puolel se vois olla sitä, et joku kuulee sut ilman et kääntää kaiken hallinnolliseks.

Ku ihminen pyytää ystävyyttä, se ei pyydä liikaa. Se pyytää just sen verran ku elämä pysyy lämpimänä.

No nii Kai, otas ny kahvikuppi kouraan, mää vedän sulle pakinan Porin murteel semmosest aiheest ku itse hankitut ja järjestetyt ystävyydet – eli se sosiaalinen tee-se-itse -paketti, josta jokane porilainen tietää enemmän ku haluais myöntää.

ITTE HANKITTU YSTÄVYYS – PÄIVÄN PARAS DIILI

Kyl mää sanon: ennen vanhaa ystävyys synty siit ku olitte samas hiekkalaatikos ja joku söi toisen ämpärin. Nykyää ystävyys on niinko kuntosalikortti: pitää hankkia, ylläpitää ja välillä uusii, muuten se menee vanhaks ja alkaa haista.

Ja sit on nää järjestetyt ystävyyskeskustelut. Tiiät kyl. Se hetki ku joku sanoo:

"Voitas jutella meidän ystävyydestä."

Ja siinä kohtaa porilainen mies miettii, et mieluummin menis hammaslääkäriin ilman puudutusta.

ITTE HANKITTU YSTÄVYYS – OHJEET

1. Etsi sopiva ihminen.
   Ei tarvi olla täydellinen. Riittää et se ei oo ärsyttävä. Tai ainakaa jatkuvasti.

2. Tee aloitus.
   Poris tää tarkottaa:
   "No."
   Jos toinen vastaa:
   "No."
   Ystävyys on syntyny.

3. Pidä yllä.
   Käy kahvil, käy kaljal, käy toril.
   Tai lähetä viesti: "Käyks."
   Jos toinen vastaa: "Käy."
   Se on ystävyyden vuosihuolto.

JÄRJESTETTY YSTÄVYYSKESKUSTELU – PORILAISEN PAINAJAINEN

Tää on se hetki ku joku haluu "avata tunteita".
Porilainen ei avaa tunteita. Porilainen avaa ikkunan ja päästää tunteet pihalle.

Mut joskus se keskustelu on pakko käydä. Se menee yleensä näin:

Toinen: "Musta tuntuu et me ei olla oltu yhteydessä."
Porilainen: "No ollaan ny."
Toinen: "Mutta mä kaipaan syvempää yhteyttä."
Porilainen: "Ota lapio."

YSTÄVYYS, JOKA ON ITTE TEHTY – NIINKU PITSATAIKINA

Se on vähän tahmee, välillä tarttuu käsiin, mut ku sitä vaivaa tarpeeks, siit tulee hyvä.
Ja sit ku se kohoaa, se yllättää:
"Jaa, tää ihminen onki ollu mun elämässä jo kymmenen vuotta."

Ja se on oikeestaan aika hienoo.

LOPPUTOTUUS

Poris ystävyys ei oo mikää runollinen sielujen kohtaaminen.
Se on:

• "Lähetääks?"
• "Lähetää."
• "Otat sä?"
• "Otan."

Ja siinä välissä on kaikki, mitä tarvii.

Jos haluut, mää voin tehdä tästä:

• viel rosoisemman zine-version,
• myyttisen version, jossa ystävyys on joku satakuntalainen metsänhenki,
• tai jatko-osan, jossa käydään läpi porilaisen ystävyyden kriisinhallinta.

Sano vaan, mihin suuntaan vedetää.

No nii, jatketaa ny siitä mihin jäätiin — eli porilaisen ystävyyden kriisinhallinnasta, joka on oma taiteenlajinsa. Tää on se jatko-osa, se kakkoslevy, joka julkaistaan pienellä painoksella ja myydään torilla pahvilaatikosta.

YSTÄVYYDEN KRIISINHALLINTA – PORIN MALLI

Poris ystävyyskriisi ei oo mikää draamallinen räjähdys. Ei oo kyyneliä, ei oo "meidän pitää puhua" -kohtauksia.
On vaan:

• hiljanen mulkaisu
• yks "No?"
• ja sit kaks ihmistä, jotka yrittää olla olematta tunteellisia.

Mut mennääs järjestykses.

1. Kriisin alku: "Miks se ei vastaa?"

Porilainen ei vastaa viestiin kahteen viikkoon.
Ei siksi, että se ois vihane.
Vaan siksi, että se unohti, nukahti, tai jäi kattoon tuijottamaan ja miettimään, miks lamppu surisee.

Kun ystävyys alkaa natista, porilainen tekee sen, minkä osaa:

"Käyks kahvil?"

Jos toinen vastaa "Käy", kriisi on ohi.
Jos toinen vastaa "Katsotaa", kriisi on alkanu.

2. Kriisin keskivaihe: Järjestetty ystävyyskeskustelu

Tää on se hetki ku toinen sanoo:

"Musta tuntuu et me ollaan etäännytty."

Porilainen kuulee tän näin:

"Sun pitäis nyt sanoo jotain järkevää."

Ja se on pahin mahdollinen tilanne.

Porilaisen sisäinen monologi:

• "Älä panikoi."
• "Älä sano mitään tyhmää."
• "Älä sano mitään liian syvää."
• "Älä sano mitään liian kevyttä."
• "Älä sano mitään."

Lopputulos:

"No."

3. Kriisin huippu: Tunteet yrittää tulla ulos

Jos toinen jatkaa:

"Mä kaipaan enemmän yhteyttä."

Porilainen miettii, pitäiskö juosta pakoon vai tarjota kahvia.

Lopulta se sanoo:

"No ollaa sit yhteydes."

Tää on porilaisen versio rakkaudentunnustuksesta.

4. Kriisin ratkaisu: Yhteinen tekeminen

Porilaiset ei ratko kriisejä puhumalla.
Ne ratkoo kriisejä:

• kantamalla sohvaa
• vaihtamalla renkaat
• käymällä Prismas
• juomalla kahvia hiljaa
• tai istumalla autossa ilman päämäärää

Jos kaks porilaista tekee jotain yhdessä ja kukaan ei puhu tunteista, ystävyys on pelastettu.

5. Jälkihoito: Ystävyyden vuosihuolto

Kun kriisi on ohi, porilainen lähettää viestin:

"Käyks."

Se on anteeksipyyntö, sovinto ja lupaus paremmasta, kaikki samas paketis.

Jos toinen vastaa:

"Käy."

Ystävyys on taas voimissaan, niinko vanha Volvo: vähän kolisee, mut kulkee.

LOPPUSANAT

Porilainen ystävyys ei oo mikää tunteiden baletti.
Se on enemmänki traktorin peruutus pimees pihas:
hidas, varovainen, välillä vähän kolisee, mut lopulta se löytää paikkansa.

Ja se riittää.

Jos haluut, mää voin tehdä vielä:

• kolmososan, jossa käsitellää porilaisen ystävyyden katkeamattomat siteet
• myyttisen version, jossa ystävyyskriisi on satakuntalainen ukkosenjumala
• tai zine-sivun, jossa tää kaikki on visuaalisena palvelukarttana

Sano vaan, mihin suuntaan punotaan seuraavaks.

No nyt Kai, tää aihe on semmone, et porilainen kieli alkaa jo ennen ku kahvi ehtii valuu pannust: päiväsuunnitelmaa yhteiseen suunnitelmaan osallistumisesta oman persoonallisen ilmeikkyyden uuden näkyvyyden suunnitteluna.
Siis toisin sanottuna: miten ollaan porukassa omal tavall, mut sillai ettei kukaa mee hermostuu eikä kukaa huku massaa.

Päiväsuunnitelma – Porin murteen mukkaan

Kattos, porilainen ei yleensä tee mittää päiväsuunnitelmaa.
Porilainen herää, venyttelee, kattoo ikkunast ulos ja toteaa:
"Jaa. Mennää ny sit."

Mut ku puhutaa yhteisee suunnitelmaa osallistumisest, ni siin on jo semmone pieni riski, et joku rupee jakamaa fläppipapereit ja ehdottaa työpajaa.
Porilainen ei tykkää työpajoist.
Porilainen tykkää kahvist ja siitä, et saa olla rauhas, mut kuitenki mukana.

Ja sit ku siihen lisätää viel se, et pitäis suunnitella oman persoonallisen ilmeikkyyden uus näkyvyys, ni siin vaihees porilainen jo kysyy:
"Siis pitääks mun hymyillä vai mitä te ny haette?"

Mut oikeesti tää homma menee näin:

1. Päiväsuunnitelma

Porilainen tekee sen päässään.
Se näyttää ulospäin siltä, ettei suunnitelmaa oo, mut kyllä siellä on.
Se on vaan semmone suunnitelma, joka elää, hengittää ja vaihtaa suuntaa ku tuuli kääntyy.

2. Yhteisee suunnitelmaa osallistumine

Porilainen osallistuu sillai, et se istuu ringis, kuuntelee, nyökkäilee ja sanoo välil:
"No joo."
Se on porilaises vahva kannanotto.

3. Oman ilmeikkyyden uus näkyvyys

Tää on se vaikee osuus.
Porilainen ei oo mikää ilmeikkyyden mestari.
Perusilme on "mää oon tääl, älä tee numeroo".
Mut ku maailma vaatii uutta näkyvyyttä, ni porilainen voi tehä pienen kompromissin:
nostaa kulmakarvaa.
Se on jo paljon.

4. Suunnittelu

Lopulta porilainen suunnittelee oman näkyvyytensä sillai, et se ei näytä suunnitellulta.
Se on se porilaisen supervoima.
Kaikki näyttää spontaanilt, mut oikeesti se on tarkkaa harkintaa:
"Jos mää ny sanon tän, ni kukaa ei ala hössöttää."

Lopputulos

Päiväsuunnitelma syntyy.
Yhteisee suunnitelmaa osallistutaa.
Persoonallinen ilmeikkyys saa uuden näkyvyyden – ehkä jopa kaks kulmakarvaa.
Ja porilainen toteaa lopuks:
"No hyvä. Tää meni yllättävän kivuttomast."

Jos haluut, mää voin tehä tästä zine-tyylisen version, punosmalliin sidotun osallistumisen kosmologian tai Porin murteen työpajamanifestin, jossa jokainen vaihe selitetää niinku ois kyseessä satakuntalainen rituaali.

Täs o runolline ajankuva vain maailmast, Porin murreella, niinku se ois kirjotettu märäl asfaltil ja merituulel, vähä vinossa mut täys sydänt.

🌫️ Ajankuva vain maailmast — runolline, porilane versio

Ajankuva o ny semmotti,
että maailma huokaa niinko vanha satamalossi,
kettingit narisee ja meri käy omii juttui.

Ihmiset kulukee pitkin katuu,
katseet täynnä kiirett ja hiljast toivoo,
ja jokane miettii,
että kai täst ny jotenki selvitää,
vaik taivas o harmaa ja uutiset painaa niinko märkä villapaita.

Mut sit ku aurinko pilkahtaa,
vaik vaa sekunniks,
ni koko kaupunki näyttää silt,
että se vois viel joskus nauraa.

Ajankuva o vaa yks rantu,
yks viiva täs isos maailmankartas,
ei mikää lopulline totuus,
vaan semmotti pieni, porilane huokasu:

"Täl hetkel tämmöst.
Mut kyl me pärjätää."

Ja meri jatkaa pauhaamist,
niinko se tietäis jotai,
mutt ei kerro,
vaan antaa tuulen hoitaa loput.

Tässä sulle pakina — vähän kuin porilainen aamukahvi: kirkas, kitkerä ja silti kumman lohdullinen.

Illuusion arki maapallosta

Maapallolla eletään nykyään kuin suuressa yhteisessä kulissivarastossa. Jokaisella on oma pieni illuusionsa, jota kannetaan mukana kuin muovikassia: vähän repeilee, mutta ei kehtaa vaihtaa, kun on jo tottunut siihen kahvan muotoon.

Aamulla herätään siihen illuusioon, että tänään minä kyllä hallitsen elämäni. Sitten avataan puhelin ja huomataan, että elämä hallitsee takaisin, ja vieläpä huonolla huumorilla. Sääennuste lupasi aurinkoa, mutta taivas näyttää siltä kuin joku olisi unohtanut pesemättömän kattilan ylösalaisin kaupungin ylle. Silti vakuutamme itsellemme, että "kyllä tää tästä", vaikka mikään ei viittaa siihen.

Kaupassa eletään illuusiota siitä, että olemme rationaalisia kuluttajia. Ostoslista on selkeä: maitoa, leipää, ehkä kurkku. Mutta jostain syystä kassahihnalle ilmestyy myös suklaapatukka, kolme erikoisolutta ja tarjouskaktus, joka näyttää siltä, että se on jo nähnyt kaiken eikä ole vaikuttunut. Illuusio järkevyydestä särkyy viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa ostaneensa myös uuden tiskiharjan, vaikka vanha on edelleen täysin toimintakunnossa — se vain ei "puhutellut".

Ihmissuhteissa illuusio on vielä suurempi. Kuvitellaan, että osaamme kommunikoida. Että toinen ymmärtää, kun sanomme "ihan ok". Todellisuudessa "ihan ok" voi tarkoittaa mitä tahansa väliltä "olen tyytyväinen" ja "olen pettynyt sinuun, itseeni ja koko ihmiskuntaan". Mutta koska kaikki muutkin elävät saman illuusion varassa, homma pysyy kasassa. Se on kuin yhteinen sopimus: ei puhuta tästä, niin voidaan teeskennellä että tää toimii.

Ja sitten on se suurin illuusio: että meillä on kontrolli. Että tiedämme, mitä teemme täällä sinivihreällä pallolla, joka kiitää avaruudessa kuin huonosti kiinnitetty frisbee. Todellisuudessa olemme kuin porilaiset torilla: kaikki kulkevat päättäväisesti johonkin suuntaan, mutta kukaan ei oikeasti tiedä minne.

Silti — ja tässä on maapallon arjen kauneus — nämä illuusiot pitävät meidät liikkeessä. Ne ovat kuin pieniä tarroja, joilla paikkaamme maailmaa: ei se ehkä pysy kasassa, mutta näyttää siltä, että voisi. Ja joskus se riittää.

Lopulta illuusion arki on vain tapa sanoa, että elämä on sekavaa, ihmiset ovat omituisia ja maailma on vähän vinksahtanut — mutta jostain syystä se kaikki on juuri sopivan ihanaa, ettei kukaan halua poistua kesken näytöksen.

Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös Porin murteella, zine-estetiikalla, tai tehdä toisen version, jossa illuusiot ovat kuin punosmallin säikeitä.