Rakkauden äänekkyydestä on hyötyä

Rakkauden äänekkyydestä on hyötyä

Rakkaus on Suomessa perinteisesti hiljainen eläin. Se kulkee sukkasillaan, köhii ovenraossa, kysyy varovasti "saanks mä tulla?" ja istahtaa sitten tuvan penkille kuin märkä koira, joka ei halua sotkea lattiaa. Meillä on tapana ajatella, että rakkaus on sitä vahvempi, mitä vähemmän siitä pidetään meteliä. Että syvimmät tunteet ovat niitä, jotka eivät kaipaa sanoja.

Mutta ehkä maailma ei enää toimi niin. Ehkä rakkauden äänekkyydestä on nykyisin enemmän hyötyä kuin hiljaisesta, sisäänpäin kääntyneestä rakkaudesta, joka odottaa että toinen arvaa.

Rakkaus tarvitsee äänen, koska maailma on meluisa

Nykymaailma on kuin jatkuva toripäivä: kaikki huutavat, kaikki myyvät, kaikki markkinoivat itseään. Jos rakkaus yrittää kuiskata kaiken tämän keskellä, se jää helposti mainosbanderollien ja algoritmien jalkoihin. Hiljainen rakkaus on kaunis, mutta se ei aina kanna. Se ei aina löydä perille.

Äänekkäästi rakastava ihminen ei ole tunkeileva. Hän on selkeä. Hän ei jätä toista arvailemaan, tulkitsemaan, miettimään mitä ehkä tarkoitettiin. Hän sanoo: "Minä välitän sinusta." Hän sanoo sen niin, että toinen kuulee, vaikka olisi väsynyt, epävarma tai hukassa.

Äänekkäät tunteet rakentavat turvaa

Turvallisuus ei synny hiljaisista oletuksista. Se syntyy toistosta, varmistamisesta, siitä että rakkaus ei ole kertaluonteinen ilmoitus vaan jatkuva, näkyvä tekojen sarja. Kun rakkaus on äänekäs, se on myös ennakoitava. Se ei katoa, vaikka elämä kolhisi.

Me tarvitsemme äänekkyyttä erityisesti silloin, kun olemme oppineet pitämään tunteita piilossa. Kun olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa "ei nyt viitti" ja "turha siitä on numeroa tehdä" ovat olleet rakkauden varjokieli. Äänekkäät tunteet voivat olla korjaavia: ne opettavat, että rakkaus ei ole häiriö, vaan resurssi.

Äänekkäät rakkauden teot ovat poliittisia

On myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kun rakkaus on äänekäs, se tekee tilaa niille, joiden rakkaus on aiemmin yritetty hiljentää. Se sanoo: "Tämäkin rakkaus kuuluu julkiseen tilaan." Se sanoo: "Me emme enää piilota itseämme." Äänekkäät tunteet voivat olla vastarintaa, lempeää mutta päättäväistä.

Rakkauden äänekkyys ei tarkoita melua. Se tarkoittaa näkyvyyttä. Se tarkoittaa sitä, että rakkaus ei ole vain yksityinen tunne, vaan myös tapa olla maailmassa. Tapa sanoa: "Minä olen tässä, ja sinä olet minulle tärkeä."

Lopuksi

Hiljainen rakkaus on edelleen arvokasta. Se on kuin nuotio, joka palaa tasaisesti. Mutta äänekäs rakkaus on kuin majakka: se näkyy kauas, se ohjaa, se pelastaa eksyneitä.

Ehkä meidän pitäisi opetella molempia. Mutta juuri nyt, tässä ajassa, tässä melussa, tässä epävarmuudessa — äänekkyydestä on hyötyä. Se ei ole liioittelua. Se on selkeyttä. Se on hoivaa. Se on elämänilo, joka uskaltaa kuulua.

Kai, haluatko tästä myös Porin murteella tehdyn version, vähän ronskimman ja zinemäisemmän?