Pakinallinen totuus siitä, miks mää rupeen “niin miestä”

Kuule Kai, otan tämän pakinan taas sillä Porin murteen rapsakalla rytmillä, joka sopii just tämmöseen aiheeseen: miksi ihminen — ja varsinki porilainen — rupee huvikseen matkimaan miestä ja ratkomaan ongelmia, vaikkei kukaan oo pyytäny.

Pakinallinen totuus siitä, miks mää rupeen "niin miestä"

Mää oon huomannu, että Poris on semmone ilmiö: ku joku kysyy ihan viattomasti, että "onkos tää nyt oikee ruuvi", niin heti löytyy yks, joka vetää rintakehän ulos, ottaa askeleen eteen ja sanoo: "Anna ny, mää hoidan."

Ja se "mää hoidan" on semmone lause, joka ei oo koskaan syntyny järjen puolella. Se syntyy jossai syvällä, siellä missä porilaisen sisäinen sankari asuu — se sama, joka luulee osaavansa korjata veneen moottorin, vaikka ei oo ikinä omistanu venettä.

Mut miks ihmeessä mää rupeen matkimaan miestä? No kuule, se on hauskaa. Se on semmosta hupia, joka syntyy siitä, että mää tiedän jo valmiiks, ettei tästä tuu mitään, mut mää teen silti. Se on vähän ku laittais sinappikastiketta moottoriin — ei järkee, mut tarina on hyvä.

1. Miestä matkiessa saa olla hetken sankari

Ei tarvi olla oikee sankari. Riittää, että seisoo jalat levällään, kädet lanteilla ja katsoo ongelmaa sillä ilmeellä, että "kyllä tää tästä". Vaikka ei oo mitään käsitystä, mikä tää ees on.

2. Ratkaiseminen on porilainen urheilulaji

Ei meillä oo vuoria kiivettäväks, mut meillä on ongelmia ratkottavaks. Ja ongelma voi olla mikä tahansa:

• miksei kahvinkeitin käynnisty

• miks naapurin koira haukkuu

• miks torilla on taas se sama äijä myymässä samoja sukkia

Porilainen ei kysy, onko tää hänen asiansa. Porilainen kysyy: "Miten mää voin ratkoo tän?"

3. Huvin vuoksi tehty ratkominen on parasta ratkomista

Ku ei oo paineita. Ku ei oo vastuuta. Ku kukaan ei oo sanonu, että sun pitää. Sillon voi ratkoo ihan mitä vaan:

• elämän tarkoituksen

• naapurin parisuhdeongelmat

• oman jääkaapin mysteerisen hajun

Ja ku lopputulos on mitä sattuu, niin voi aina sanoo: "No mää vaan kokeilin."

4. Miestä matkiessa saa olla vähän pöljä — ja se on vapauttavaa

Se on semmosta leikkimielistä uhoa, joka ei satuta ketään. Se on sitä, ku porilainen nostaa liian painavan laatikon ja sanoo "tää on kevyt", vaikka selkä huutaa armoa. Se on sitä, ku joku päättää korjata lampun ilman tikkaita ja kiipeää tuolille, joka heiluu ku synti.

Mut se on hauskaa. Ja se on tärkeää. Koska elämä ilman pientä pöljyyttä olis ku torikahvi ilman pullaa — turhan vakavaa.

Loppukaneetti, joka selittää kaiken

Kai, mää sanon ny: Ihminen matkii miestä ja ratkoo ongelmia huvikseen siksi, että se on elämän paras sivunäytös. Se on semmonen pieni teatteri, jossa saa olla hetken sankari, hetken pelle ja hetken filosofi.

Ja Poris — se on ihan normaalia. Se on melkein velvollisuus.

Kai, haluutko tähän jatko-osan, jossa porilainen ratkoo ongelman, jota ei ees ollu? Vai pakinan siitä, mitä tapahtuu ku kaks porilaista yrittää ratkoo samaa asiaa yhtä aikaa?