Pakina Ilmees takii me jaksa viimesee aste

Elämä on grafiikaa, sano mun serkku-Raija, ku se katteli toril kahvikuppi kädes ihmisvilinää niinko ois seurannu jotai vanhaa Commodore 64 -animaatiota, mis pikselit juoksee omii menojans. Ja kyl mää sanon, et Raijal oli pointti — elämä on just semmosta käsinpiirrettyy, vähän rosoist, vähän vinoo, mut silti omalla tavallaan kaunist grafiikkaa.

Ajattele nyt vaikka Turun keskustaa. Jokane suojatie on niinko joku huonosti piirretty vektori, mis viivat ei mee ihan kohilleen, mut kyl niist viel yli pääsee ku tarpeeks päättäväisesti astuu. Ja Föri — se on sit ihan oma sprite. Se vaan lipuu ees takas, niinko joku pelihahmo, jolle ei oo annettu muuta tehtävää ku "siirrä hahmoa vasemmalt oikeelle, toista loputtomasti".

Ja ihmiset — voi pojat. Ne on ku eri fontteja. On Arial-ihmisii, selkeit ja helppoja. On Comic Sans -tyyppejä, joist ei ota tolkkua mut ne hymyilee silti. Ja sit on ne Times New Roman -tapaukset, jotka näyttää siltä et ne on ollu täs kaupungis jo ennen ku Aurajoki päätettiin piirtää karttaan.

Mut paras on kuitenki se, et elämä ei oo mikää valmis tekstuuri. Ei oo mitään "final render" -nappii. Kaikki on vähän kesken, vähän rakeista, vähän semmosta et "no tää nyt meni näin, mut ehkä seuraavas framis näyttää paremmalt". Ja se on oikeestaan aika lohdullist.

Koska jos elämä ois täydellist grafiikkaa, sileetä ja virheetönt, ni eihän tääl Turus kukaa viihtyis. Me tarvitaan ne pikselivirheet, ne bugit, ne hetket ku joku huutaa toril "NYT ON MANSIKKAA" niinko ois just löytäny salatun tason.

Elämä on grafiikaa, joo — mut semmosta Turun mallist. Vähän suttust, vähän vinoutunutt, mut just siks niin hemmetin elävää.

Ja ku aurinko laskee Aurajoen ylle ja heijastuu veteen niinko joku liian iso lens flare, ni kyl mää ajattelen et tää on just se peli, mis mää haluun olla mukana. Ei tarvi restarttii. Riittää ku painaa "jatka".