Myötäkulkija

Eldonin kylää oli piinannut kuivuus jo kolmatta kuukautta. Joenuoma oli muuttunut halkeilevaksi mudaksi, ja vilja kuihtui pelloille ennen aikojaan. Kylän vanhin, mies nimeltä Silas, nousi joka aamu ennen auringonnousua kukkulan laelle, missä sijaitsi ikivanha, tuulen pieksemä alttarikivi.

Silas polvistui kiven ääreen, kohotti kätensä kohti pilvetöntä taivasta ja rukoili. Hän ei rukoillut vain itsensä puolesta, vaan tunsi syvää tuskaa kyläläistensä puolesta, jotka epätoivossaan alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.

"Katso heidän hätäänsä", Silas kuiskasi, ja kyyneleet piirsivät jälkiä hänen pölyisille kasvoilleen. "He ovat eksyksissä ja pelkäävät. Jos sinä olet olemassa, älä jätä meitä tähän kuolevaan maailmaan yksin."

Läsnäolo hiljaisuudessa

Tällä kertaa vastaus ei tullutkaan salamana tai etäisenä jylinänä. Silas aisti yhtäkkiä, että joku istui alttarikivellä hänen vieressään. Se oli hahmo, joka näytti kantavan samaa matkapölyä ja väsymystä kuin Silas itse, mutta tämän silmissä oli rajaton, elävä valo.

Luoja ei ollut jäänyt taivaaseen katsomaan näytelmää, vaan oli tullut alas, kuuntelemaan ihmisen syvää kaipuuta kohdata jotakin todellista ja pyhää arjen kurjuuden keskellä.

"Minä olen kuullut jokaisen huokauksesi, Silas", vieras sanoi pehmeästi ja laski kätensä miehen vapisevalle olkapäälle. "Ja minä suren kanssasi sitä, miten nopeasti pelko saa ihmiset unohtamaan toisensa."

"Mutta miksi et lähetä sadetta?" Silas kysyi, katsoen Jumalaa silmiin. "Sinulla on voima korjata tämä kaikki yhdellä sanalla."

Vastaus ja jaettu taakka

Jumala hymyili haikeasti ja katsoi alas kohti kylää.

"Sade hukuttaisi tämän kuolleen maan juuri nyt. Mutta minä en ole hylännyt teitä. Minä tulin kulkemaan kanssasi. Katsotaan yhdessä, mitä voimme herättää eloon."

Jumala ojensi kätensä ja kosketti kuivaa kalliota Silaksen vieressä. Alttarikiven halkeamasta ei purskahtanut vettä, vaan esiin nousi pienen pienen, syvänvihreän kasvin verso. Se oli sitkeä kasvi, joka pystyisi sitomaan pölisevän mullan ja tarjoamaan ravintoa silloinkin, kun vilja petti.

"Tämä vaatii työtä, ja se vaatii teiltä uudenlaista luottamusta toisiinne", Jumala sanoi, nousi seisomaan ja tarjosi Silakselle kättään auttaakseen miehen ylös maasta. "Mutta sinun ei tarvitse viedä tätä viestiä heille yksin. Minä tulen mukaan."

Silas ei saanut valmista ihmettä taivaalta, mutta hän sai jotain suurempaa: varmuuden siitä, että hänen kärsimyksensä oli kuultu ja että luoja oli valmis astumaan kanssaihmisten arkeen ja herättämään toivon siellä, missä kaikki näytti jo kuolleelta.

Tämä versio korostaa enemmän suhdetta, myötätuntoa ja sitä, miten Jumala vastaa ihmisen sisäiseen janoon olemalla läsnä.