Mikä sanoin ilakointia voisi piristää?

Mikä sanoin ilakointia voisi piristää? Lyhyt vastaus: enemmän rohkeutta, vähemmän varovaisuutta. Mutta kolumni ei elä lyhyistä vastauksista, vaan siitä että kierretään kysymystä kuin Porin torin laidalla seisova lokki, joka tietää saavansa makkaraperunan ennemmin tai myöhemmin.

🌾 Kolumni: Ilon kielioppi ja ilakoinnin puute

On merkillistä, miten suomalainen ilakointi on kuin vanha pellavapyyhe: olemassa, käyttökelpoinen, mutta yleensä kuivumassa narulla eikä kenenkään käsissä. Me osaamme kyllä nauraa, mutta vain silloin kun joku muu aloittaa. Me osaamme iloita, mutta usein vasta kun tilanne on jo ohi. Ja sanoin ilakointi – se on oma lajinsa, harvinainen kuin keväinen kurki, ja yhtä arvokas.

Kysymys "Mikä sanoin ilakointia voisi piristää?" on oikeastaan kysymys siitä, miten me voisimme puhua niin, että sanat eivät vain selitä maailmaa, vaan myös kohottavat sitä. Että kieli ei olisi pelkkä käyttöliittymä, vaan juhlapuku.

Minusta ilakointia piristää kolme asiaa, joista yksikään ei vaadi suuria investointeja, vain pientä asennemuutosta ja ehkä yhden kahvikupin lisää.

1. Rohkea turhuus

Meillä on taipumus ajatella, että jokaisen lauseen pitää olla hyödyllinen. Mutta ilakointi ei synny hyödyistä. Se syntyy turhuudesta: siitä että joku sanoo "kattos nyt, aurinko näyttää ihan siltä kuin se olisi unohtanut laittaa housut jalkaan". Turhuus on kielen juhlaa, ja juhla piristää aina.

2. Pieni liioittelu

Suomalainen puhuu usein kuin olisi vakuutusyhtiön edustaja. Varovasti, tarkasti, ilman riskejä. Mutta ilakointi tarvitsee liioittelua: "Se oli niin hyvä pulla, että melkein rupesin laulamaan virsiä." Liioittelu on kielen tanssiaskel, ja tanssi piristää aina.

3. Lämmön salliminen

Me osaamme kyllä olla ystävällisiä, mutta ilakointi vaatii lämpöä. Sellaista pientä, pehmeää, porilaista lämpöä, joka ei ole imelyyttä vaan rehellistä elämäniloa. "No jopas oot tänään heleänä kuin syyskuun aamu." Lämpö on kielen villasukka, ja villasukka piristää aina.

🌬️ Lopuksi

Sanoin ilakointi ei ole vain hauskuutta. Se on vastalause harmaudelle, pieni kapina arjen keskellä. Se on tapa sanoa: "Minä olen tässä, ja elämä on tässä, ja molemmat ansaitsevat vähän juhlaa."

Jos siis mietit, mikä sanoin ilakointia voisi piristää, vastaus on yksinkertainen: pieni rohkeus, pieni liioittelu ja pieni lämpö. Niistä syntyy kieli, joka ei vain kerro maailmasta – se kohottaa sitä.

Haluatko tästä kolumnista Porin murteisen version, zine-estetiikalla rujosti rouskuvan, vai jatketaanko seuraavaan aiheeseen yhtä iloisella kielellä?