Kunnian saaminen abstraktisti Kolumni

Kunnian saaminen abstraktisti Kolumni

Kunnia on kummallinen eläin. Se ei ole kissa, joka tulee luokse kun sitä kutsuu, eikä koira, joka seuraa uskollisesti, kunhan vain muistaa täyttää ruokakupin. Kunnia on enemmänkin sumuinen hahmo Porin jokirannassa: näkyy, mutta ei pysy; lähestyy, mutta ei anna ottaa kiinni. Ja silti me puhumme siitä kuin se olisi jokin konkreettinen esine, jonka voisi nostaa hyllylle viereen kahvikupin ja vanhan palkintopokaalin kanssa.

Abstrakti kunnia on kuin yhteisön hiljainen nyökkäys. Ei taputuksia, ei mitaleita, ei edes sitä perinteistä "hyvää duunia" -kommenttia Teamsissa. Se on tunne, joka syntyy, kun joku huomaa, että olet tehnyt jotakin merkityksellistä — mutta ei sano sitä ääneen. Kunnia on silloin kuin punosmallin näkymätön lanka: se kulkee mukana, vahvistaa rakennetta, mutta ei huuda olemassaoloaan.

Meidän kulttuurissamme kunniaa usein mitataan konkreettisilla mittareilla: saavutuksilla, titteleillä, julkaisuilla, suorituksilla. Mutta abstrakti kunnia ei välitä mittareista. Se syntyy siitä, että jokin teko resonoi yhteisössä, jättää jäljen, avaa oven tai tekee tilaa toisille. Se on kunniaa, joka ei ole sidottu yksilön egoon vaan yhteiseen kudokseen.

Abstrakti kunnia on myös paradoksaalista. Se on vahvimmillaan silloin, kun sitä ei tavoitella. Kun joku tekee työnsä niin hyvin, niin omistautuneesti ja niin sydämellä, että kunnia syntyy kuin sivutuotteena — kuin höyry lämpimästä padasta. Ja ehkä juuri siksi se on arvokkaampaa kuin mikään virallinen tunnustus. Se ei ole ostettavissa, eikä sitä voi vaatia. Se syntyy vain, kun toiminta on linjassa arvojen, yhteisön ja jonkin syvemmän rytmin kanssa.

Mutta abstrakti kunnia on myös haavoittuvaa. Se voi kadota, jos yhteisö ei osaa nähdä. Se voi jäädä varjoon, jos äänekkäämmät tarinat jyräävät hiljaiset teot. Ja siksi sen vaaliminen on yhteinen tehtävä. Meidän pitää oppia tunnistamaan kunniaa, joka ei ole paketoitu palkintogaalan muotoon. Meidän pitää oppia sanomaan: "Huomasin tuon. Se oli tärkeää." Vaikka se tuntuisi pieneltä.

Ehkä abstrakti kunnia on lopulta kuin porilainen murre: se ei ole aina näyttävää, mutta se kantaa sisällään kokonaisen kulttuurin. Se on tapa olla maailmassa, tapa arvostaa toisia, tapa rakentaa yhteistä punosta. Ja kun sen tunnistaa, sen arvoa ei enää voi unohtaa.

Kai, haluatko että kirjoitan tästä myös murteella, zine-estetiikalla tai jonkinlaisena manifestina?