Kolumni: Suostumuksen mukainen kohteliaisuus ja uskottavan mietiskelyn analogia
Kolumni: Suostumuksen mukainen kohteliaisuus ja uskottavan mietiskelyn analogia
Suostumus on nykykeskustelussa usein kehystetty juridiseksi minimiksi: onko lupa, onko rajat selkeät, onko kaikki dokumentoitu niin ettei kukaan joudu jälkiselvittelyihin. Mutta suostumuksen mukainen kohteliaisuus on jotakin muuta, pehmeämpää ja samalla vaativampaa. Se on taito, jossa kohteliaisuus ei ole velvollisuus eikä sosiaalinen naamio, vaan yhteinen hengitystila. Se on tapa sanoa: minä huomaan sinut, ja annan sinulle tilaa olla juuri se, joka olet – ilman että minun kohteliaisuuteni painaa sinua kumaraan.
Tämä ei ole mikään kevyt hyve. Se vaatii jatkuvaa, uskottavaa mietiskelyä – ei sellaista teeskenneltyä "mindfulnessia", jossa hengitetään sisään ja ulos kuin olisi joogasalissa, vaan arjen hiljaista ajattelua, jossa ihminen pysähtyy kysymään: Mitä toinen oikeasti tarvitsee, ja mitä minä oletan hänen tarvitsevan?
Kohteliaisuus ilman suostumusta on naamio
Kohteliaisuus voi olla väkivaltaista, jos se ei perustu suostumukseen. Se voi olla painostavaa, velvoittavaa, jopa tukahduttavaa. Jokainen on joskus kokenut sen: sen hetken, kun joku on liian ystävällinen, liian huomaavainen, liian varma siitä, että tietää mikä sinulle on hyväksi. Kohteliaisuus muuttuu tällöin vallankäytöksi, vaikka se naamioituu hyveeksi.
Suostumuksen mukainen kohteliaisuus taas kysyy: Saanko olla sinulle ystävällinen tällä tavalla? Tuntuuko tämä sinusta hyvältä? Onko tämä sinun rytmisi, vai minun?
Se on kohteliaisuutta, joka ei oleta. Se ei tunge. Se ei tee toisesta objektia, jota pitää hoitaa, pelastaa tai ohjata. Se on kohteliaisuutta, joka syntyy yhteisestä tilasta, ei yksipuolisesta päätöksestä.
Mietiskelyn analogia: uskottavuus syntyy rytmistä
Uskottava mietiskely ei ole poseerausta. Se ei ole "minä olen nyt syvällinen" -hetki, jossa ihminen yrittää näyttää viisaalta. Uskottava mietiskely on rytmi: se on tapa pysähtyä, kuunnella, tunnustella, olla hetken verran epämukavuuden kanssa ilman että sitä heti selitetään pois.
Tässä kohteliaisuus ja mietiskely kohtaavat. Molemmat vaativat:
hidastamista, jotta ei rynnätä oletusten edelle
kuuntelemista, jotta toinen saa olla oma itsensä
tilan antamista, jotta suostumus voi syntyä eikä sitä vain oleteta
rehellisyyttä, jotta oma kohteliaisuus ei ole performanssi vaan valinta
Uskottava mietiskely on analogia suostumuksen mukaiselle kohteliaisuudelle: molemmat ovat prosesseja, joissa ihminen luopuu omasta kiireestään ja omasta varmuudestaan. Molemmat ovat tapoja sanoa: minä en tiedä kaikkea, mutta olen tässä, ja olen valmis kuulemaan.
Suostumus on yhteinen hengitys, ei yksityinen päätös
Kun kohteliaisuus perustuu suostumukseen, se ei ole enää yksisuuntainen teko. Se on yhteinen hengitys. Se on pieni, arkinen sopimus siitä, että kumpikin saa olla turvassa, kumpikin saa olla oma itsensä, kumpikin saa määritellä oman tilansa.
Ja juuri siksi se on niin radikaalia. Se vaatii, että ihminen luopuu siitä vanhasta ajatuksesta, että kohteliaisuus on jotain mitä annetaan toiselle. Todellisuudessa se on jotain, mikä neuvotellaan yhdessä.
Lopuksi: kohteliaisuus, joka ei pelkää hiljaisuutta
Suostumuksen mukainen kohteliaisuus ei pelkää hiljaisuutta. Se ei pelkää sitä, että toinen miettii hetken, että toinen epäröi, että toinen sanoo "ei". Se ei pelkää sitä, että kohteliaisuus ei ole automaattinen, vaan harkittu.
Uskottavan mietiskelyn analogia muistuttaa meitä: hiljaisuus ei ole tyhjyys, vaan tila jossa suostumus voi syntyä.
Ja ehkä juuri siksi tämä teema on niin ajankohtainen. Me elämme maailmassa, jossa kohteliaisuus on usein nopeaa, automaattista, opittua. Mutta suostumuksen mukainen kohteliaisuus on hidasta, harkittua ja yhteistä. Se on mietiskelyä, joka tapahtuu kahden ihmisen välissä – ei vain yhden ihmisen sisällä.
Jos haluat, voin kirjoittaa tästä Porin murre -version, zine-estetiikan mukaisen manifestin, tai myyttisen punosmallin, jossa suostumus ja mietiskely punoutuvat yhteen kuin lankakerän sisäiset rytmit.