Kolumni: Silmäpelin salaisuus ja tanssin julkeus

Kolumni: Silmäpelin salaisuus ja tanssin julkeus

On olemassa kysymyksiä, jotka eivät oikeastaan ole kysymyksiä lainkaan, vaan pieniä kulttuurisia koepalloja. Salaista vai julkeata silmäpeliä ja siksi tanssitaitoa? Se kuulostaa siltä kuin joku olisi pudottanut pöydälle vanhan suomalaisen seuraleikin, jossa flirtti on yhtä aikaa syntiä ja kansanperinnettä.

Silmäpeli on meillä pohjoisessa aina ollut vähän epäilyttävää. Liian salainen — ja se on juonittelua. Liian julkea — ja se on häpeämätöntä. Mutta juuri siinä välissä, siinä pienessä ripsien värähdyksessä, tapahtuu jotain olennaista: ihmiset tunnustavat toisensa.

Silmäpeli on tanssia ennen tanssia. Se on esinäytös, jossa katsotaan, kuka uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen. Ja siksi tanssitaito ei ole vain askelkuvioita, vaan kykyä lukea toisen rytmiä. Tanssi on yhteinen sopimus: minä liikun, sinä liikut, ja kumpikaan ei tee tästä turhan vakavaa.

Mutta kysymys salaisuudesta ja julkeudesta paljastaa jotain syvempää. Meillä on taipumus ajatella, että flirtti on joko piiloteltua tai röyhkeää — ikään kuin ei olisi olemassa kolmatta vaihtoehtoa. Mutta on: leikkisyys. Se on silmäpeliä, joka ei pyydä anteeksi eikä vaadi lupaa. Se on tanssia, joka ei tarvitse koreografiaa.

Leikkisyys on aikuisen ihmisen tapa sanoa: Minä olen tässä, elossa, ja elämä saa olla vähän kevyttäkin.

Kun silmäpeli muuttuu tanssiksi, siinä ei ole enää salaisuutta eikä julkeutta. Siinä on vain kaksi ihmistä, jotka uskaltavat olla hetken verran rohkeita — tai edes uteliaita. Ja ehkä juuri siksi tanssitaito on lopulta tärkeämpää kuin silmäpeli: tanssi vaatii, että astuu esiin. Silmäpeli voi jäädä ikuiseksi varjoleikiksi, mutta tanssi on teko.

Ehkä kysymys ei siis ole siitä, kumpi on parempaa. Ehkä se on muistutus siitä, että elämässä on lupa olla sekä salainen että julkea — ja välillä ihan vain tanssiva.

Kai, haluatko tästä Porin murreversion, zine-estetiikalla tehdyn kolumnin, vai myyttisen tanssitarinan, jossa silmäpeli on jumalten keksintö?