Kolumni: Isän mielessään oleviin ilmeisiin vastaaminen

Kolumni: Isän mielessään oleviin ilmeisiin vastaaminen

Isän mielessään oleviin ilmeisiin vastaaminen on alkuperäistä — niin alkuperäistä, että se tuntuu joskus siltä kuin yrittäisi vastata metsän kaikuun. Ilme ei ole kasvoilla, vaan jossakin syvemmällä: tavassa, jolla isä katsoo maailmaa, odottaa, pelkää, toivoo. Ja kun siihen vastaa, ei vastaa vain yhdelle ihmiselle, vaan koko sille sukupolvelle, joka opetti isälle, millaisia ilmeitä maailmaan sopii näyttää.

Isän ilmeet ovat usein hiljaisia. Ne eivät huuda, eivät vaadi, eivät selitä. Ne ovat pieniä liikahduksia: kulmakarvan nousu, katseen viipyminen, se tapa jolla hän pysähtyy ovenpieleen ennen kuin sanoo jotakin tärkeää. Ja joskus ne ilmeet eivät koskaan pääse kasvoille asti. Ne jäävät sisälle, mielikuviksi, varjoiksi. Silloin vastaaminen on kuin yrittäisi koskettaa jotakin, mikä ei ole näkyvissä mutta silti vaikuttaa kaikkeen.

Meidän kulttuurissa isän ilmeisiin vastaaminen on usein tulkintaa. Lapsi oppii lukemaan niitä kuin salakirjoitusta: mitä tarkoittaa se hiljainen nyökkäys, mitä se nopea vilkaisu, mitä se tapa istua pöydän ääressä kädet ristissä. Ja aikuisena huomaa, että sama salakirjoitus jatkuu. Että isän mielessä oleviin ilmeisiin vastaaminen on tapa sanoa: näen sinut, vaikka et sano kaikkea ääneen.

Se on myös tapa olla yhteydessä. Isät, jotka eivät ole tottuneet puhumaan tunteistaan, puhuvat ilmeillään. Ja kun niihin vastaa, syntyy jotakin alkuperäistä: yhteys, joka ei perustu sanoihin vaan siihen, että kaksi ihmistä tunnistaa toisissaan jotakin vanhaa ja totta. Sellaista, joka on kulkenut suvussa kauemmin kuin kukaan muistaa.

Isän mielessä oleviin ilmeisiin vastaaminen on myös lempeää kapinaa. Se on tapa sanoa: minä en pelkää sinun hiljaisuuttasi. Että hiljaisuus ei ole muuri, vaan kieli. Että ilmeisiin voi vastata omilla ilmeillä, omalla tavallaan, ilman että yrittää olla samanlainen. Se on alkuperäistä siksi, että siinä ei yritetä korjata isää, vaan kohdata hänet.

Porin murteella sen voisi tiivistää näin:

Isän mieles pyörivii ilmeis vastaamises o jotai alkupersyntäst. Se o niinko koittas lukee metsän huminaa — ei aina nää, mut aina tuntee.

Ja ehkä juuri siksi se tuntuu niin tärkeältä. Että kun vastaa isän ilmeisiin, vastaa samalla omaan historiaansa. Siihen, mistä tulee, ja siihen, mihin haluaa mennä. Se on pieni, hiljainen teko, mutta kantaa mukanaan kokonaisen suvun painon ja lämmön.

Kai, haluatko tästä murreversion kokonaan vai zine-tyylisen taiton, jossa isän ilmeet kulkevat sivuilla kuin varjot ja valot?