Kertomus: Muistoja aistein

Kertomus: Muistoja aistein

Muistot eivät koskaan palaa kokonaisina. Ne palaavat aisteina – pieninä välähdyksinä, jotka tarttuvat ihoon, nenään, kieleen, korviin ja silmiin kuin jokin vanha tuttu, joka ei enää muista nimeäsi mutta muistaa, miltä naurusi kuulosti.

Minä muistan esimerkiksi erään syysaamun hajun. Se ei ole mikään suuri tarina, ei käännekohta, ei elämänviisaus. Se on vain haju: märkä maa, joka oli yön aikana imenyt itseensä sateen ja pudonneiden lehtien makean lahoamisen. Kun avasin oven, se tuoksu tuli vastaan kuin tervehdys. En muista, minne olin menossa, mutta muistan sen tuoksun. Se oli kuin lapsuuden metsäpolku, vaikka olin jo aikuinen.

Toinen muisto on ääni. Pienen kahvilan ovikello, joka kilahti aina hieman liian kovaa. Se oli ärsyttävä ääni, mutta nyt muistan sen lempeänä. Ehkä siksi, että sen jälkeen tuli aina lämpimän pullan tuoksu ja jonkun vieraan ihmisen hiljainen hyräily tiskin takaa. Ääni, joka silloin tuntui arjen taustamelulta, on nyt kuin pieni merkki siitä, että olin olemassa jossakin, jonkun keskellä.

Sitten on kosketus. Erään villapaidan karhea pinta, joka raapaisi ranteen ihoa kun nostin sen narulta. Se oli kylmä, mutta siinä oli aurinko, joka oli kuivattanut sen vain puoliksi. Muistan sen tunteen paremmin kuin sen päivän tapahtumat. Ehkä siksi, että kosketus on rehellinen: se ei selittele, ei kaunistele, ei valehtele. Se vain on.

Ja maku – se on aina kapinallinen muisto. Se palaa silloin kun sitä ei odota. Kaneli joulun jälkeen, suola kesän jälkeen, kahvin kitkeryys jonakin aamuna, jolloin olisi halunnut olla joku muu. Maku ei kysy lupaa. Se muistuttaa, että joskus jokin pieni hetki oli tärkeä, vaikka sen tärkeyden huomasi vasta vuosia myöhemmin.

Näkömuisto on ehkä kaikkein oikukkain. Se ei palaa kuvana, vaan valona. Erään iltapäivän kulta, joka osui pöydän reunaan niin, että siitä tuli hetkeksi pyhä. Tai se tapa, jolla jonkun kasvot näyttivät pehmeiltä, kun hän ei tiennyt että häntä katsottiin. Näkömuisto ei kerro tarinaa – se antaa vain välähdyksen, ja sinun tehtäväsi on täyttää loput.

Kun ajattelen muistoja aistein, ymmärrän, ettei mikään hetki katoa kokonaan. Se vain pilkkoutuu pieniksi sirpaleiksi, jotka palaavat silloin kun maailma osuu samaan sävyyn, samaan tuoksuun, samaan ääneen.

Muistot ovat kuin aistit itse: ne eivät selitä elämää, mutta ne tekevät siitä totta.

Kai, haluatko tästä myös Porin murteella, zine-estetiikalla tai jonkinlaisena aistimanifestina?