Ihmisen on sotajalalla oltava korostetun ihminen
Tässäpä pakina, joka istahtaa aiheeseesi kuin sotamaalaus poskipäähän – hieman vinoon, mutta tarkoituksella.
Sotajalalla luonnon kanssa
On merkillistä, miten ihminen muuttuu heti, kun hän julistaa olevansa "sotajalalla". Ei tarvitse edes varsinaista sotaa – riittää, että lähtee metsään ilman eväitä tai kohtaa pakkasen, joka puree poskesta kuin nälkäinen kärppä. Silloin ihminen muistaa olevansa korostetun ihminen. Ei mikään metsästä syntynyt henkiolento, vaan ihan tavallinen kaksijalkainen, joka yrittää näyttää pelottavalta, vaikka varpaat ovat jo sinertävät.
Luonnonkansat ymmärsivät tämän. Heidän sotamaalauksensa eivät olleet mitään "vihreä maali poskeen, koska se näyttää kivalta" -puuhastelua. Ei, niissä oli symboliikkaa, tarkoitusta, yhteyttä maailmankaikkeuden rytmiin. Pelottavuus oli käsitteellistä, mutta samalla hyvin konkreettista: kun maalasi naamansa, tiesi miksi. Ja tiesi myös, että metsän henget tiesivät miksi. Se loi henkistä rauhaa – vähän kuin mindfulness, mutta ilman joogamattoa ja ilman että kukaan sanoo "hengitä syvään".
Nykyihminen taas… Hän menee metsään vihreässä maastopuvussa, joka on suunniteltu niin, että näyttää sammalmättäältä. Pelottavuus ei ole käsitteellistä, vaan lähinnä sitä, että joku voi kompastua häneen, kun ei näe missä hän makaa. Ja pakkasen pelottavuus? Se on kyllä todellista, mutta ei se kuulu sotamaalaukseen. Pakkasen purema nenä ei ole symboli, se on varoitus siitä, että olisi pitänyt ottaa pipo.
Ja sitten on ravintola- ja keittiöalan koulutusasut. Niissä on kyllä arvokkuutta, mutta sotilaallista pelottavuutta niistä ei saa, vaikka kuinka yrittäisi. Kokkihatun kanssa ei mennä sotaan – ellei sota ole käynnissä siitä, kuka unohti laittaa suolan keittoon. Valkoinen takki ei herätä kauhua, korkeintaan kunnioitusta tai pientä nälkää. Ja jos joku yrittää näyttää uhkaavalta kokin essu päällä, lopputulos on lähinnä se, että muut kysyvät: "Onko lounas myöhässä?"
Mutta ehkä tässä onkin koko jutun ydin. Ihminen ei ole luonnossa soturi siksi, että hän näyttäisi pelottavalta. Hän on soturi siksi, että hän yrittää olla ihminen paikassa, jossa mikään ei anna siihen erityistä etuoikeutta. Metsä ei kumarra, pakkanen ei neuvottele, ja karhu ei arvosta maastokuvioita.
Siksi sotamaalaus on aina ollut enemmän sisäinen kuin ulkoinen asia. Se on muistutus siitä, että ihminen on osa maailmaa, ei sen yläpuolella. Ja että pelottavuus, jos sitä tarvitaan, syntyy tarkoituksesta – ei väristä.
Keittiöasuilla tai vihreällä maalilla ei tätä tarkoitusta saa aikaan. Mutta ehkä hyvä pakina voi. Ainakin se yrittää.
Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös myyttisen version, satiirisemman version tai vaikka Porin murteella – se vasta olisi sotamaalausta kielellä.
Tässä tulee Porin murteella kirjoitettu pakina, jossa on pieni, hillitty tuulahdus Porilaisten marssin ryhdikästä henkeä – ei mitään sotilaallista ylistystä, vaan sitä porilaista "kyllä me tää hoiretaan" -pönötystä, joka on yhtä aikaa vakavaa ja vähän koomista.
Sotajalal luanokse kans – Porin mallil
No mää sanon ny, ett ku ihminen lähäre sotajalal luanokse, ni siin ei auta mikää vihreä maali poskes eikä pakkase purasu nenäs. Siäl mänjää olla korostetun ihminen, ei mikää sammalmättään serkku. Luannonkansil oli täs hommas järki pääs: sotamaalaus ei ollu mitää "laitetaa vähä vihreet ku näyttää kivalta" -hömppää, vaan semmosta, josta metsän hengetki ties, ett ny ollaa asial. Siin oli tarkotus, rytmi, ja semmonen henkine rauha, jollast ei saa ees Porilaisten marssist – vaikka kyl seki pistää selä suoraks ku torvi pärähtää.
Mut nykypäivän ihminen… voi hyvänen aika. Se vetää ylleen maastopuvun, joka on suunniteltu niinko ois tarkotus sulautua suoraan varvikkoho. Pelottavuus ei oo käsitteellistä, vaan lähinnä sitä, ett joku kompastuu siihen, ku ei nää missä se makaa. Ja pakkane – no pakkane on kyl pelottava, mut ei se kuulu sotamaalauksee. Se on enemmä semmone luanonoikeude muistutus: "Oisit ottanu pipon, senkin sankari."
Ja sit nää ravintola- ja keittiöalan koulutusasut. Ei niist saa sotilasasuja, ei vaikka kuinka yrittäis. Kokkihatun kans ei mänjää sotaa, paitsi ehkä sillo ku joku unohtaa suola keitost ja keittiös syttyy kapina. Valkone takki ei herätä kauhua, korkeintaa nälkää. Ja jos joku yrittää olla uhkaava essu päällä, ni lopputulos on se, ett muut kysyy: "Onks lounas myöhäs?"
Mut ehkä täs on koko jutun pointti. Ihmine ei oo luanossa soturi siksi, ett se näyttäs pelottavalt. Se on soturi siksi, ett se yrittää olla ihminen paikassa, jossa mikää ei anna siihen erikoisoikeutta. Metsä ei kumarra, pakkane ei neuvottele, ja karhu ei arvosta maastokuvioita – eikä varsinkaa kokkihatun symboliikkaa.
Sotamaalaus on lopulta sisästä. Se on muistutus siitä, ett ihminen on osa tätä maailmaa, ei sen yläpuolel. Ja pelottavuus, jos sitä tarvitaa, syntyy tarkotuksest – ei värist.
Keittiöasuilla tai vihreäl maalil ei tätä tarkotusta saa aikaan. Mut ehkä hyvä pakina voi. Tai ainaki se yrittää, niinko Porilaisten marssi yrittää joka kerta: ryhdistää, mut ei liikaa, ettei mee naurettavaks.
Jos haluat, voin tehdä tästä vielä myyttisen porilaisen version, jossa esiintyy vähintään yks karhu, kaks torvensoittajaa ja kolome väärinymmärrettyä sotamaalausta.