Essee: Toisen puolustamisen ahdistavalta väkivallalta muistaminen – ilman synkistämistä

Essee: Toisen puolustamisen ahdistavalta väkivallalta muistaminen – ilman synkistämistä

Toisen puolustaminen on arkinen, lähes huomaamaton osa ihmisyyttä. Se ei ole vain dramaattisia tilanteita, joissa joku astuu väliin estääkseen väkivallan, vaan myös niitä pieniä hetkiä, joissa ihminen asettuu toisen rinnalle, tukee, huomauttaa, rajaa, tai vain seisoo vieressä. Juuri tämä arkisuus tekee puolustamisesta niin lähellä olevaa: se on tapa olla kanssaihmisten kanssa, tapa osoittaa välittämistä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta läheisyys tuo mukanaan myös jännitteitä. Kun puolustaminen on tavanomaista – kun ihminen huomaa olevansa usein se, joka reagoi, suojaa, ottaa koppia – voi syntyä tunne, että on jatkuvasti valmiustilassa. Ahdistus ei synny väkivallasta sinänsä, vaan siitä, että oma rooli kanssaihmisten keskellä alkaa tuntua liian painavalta. Ihminen huomaa tarkkailevansa, ennakoivansa, varmistavansa, ettei kukaan joudu hankalaan tilanteeseen. Ja jos tätä roolia korostetaan, kiitetään, huomioidaan liiaksi, se voi alkaa tuntua taakalta.

Tässä piilee kysymyksen ydin: miten lähellä puolustamista ihminen on tavallisesti, ja mitä tapahtuu, jos hän ei pääse etääntymään tästä roolista?

Puolustaminen on kaunis ele, mutta se ei saa muuttua identiteetiksi, joka sitoo ihmisen jatkuvaan valppauteen. Jos ihminen alkaa nähdä itsensä ensisijaisesti puolustajana, hän voi menettää keveyden, joka kuuluu tavalliseen kanssakäymiseen. Hän voi alkaa tulkita tilanteita uhkien kautta, vaikka mitään uhkaa ei ole. Hän voi kokea, että hänen on oltava jatkuvasti valmis reagoimaan – ja tämä valmius voi muuttua ahdistukseksi.

Ahdistus syntyy siis roolin liiallisesta painosta, ei väkivallasta. Se syntyy siitä, että puolustaja ei pääse palautumaan tavalliseen suhteeseen kanssaihmisiinsä. Hän ei enää näe toisia vain ihmisinä, vaan potentiaalisina haavoittuvina, joita pitää suojella. Tämä etäännyttää, vaikka tarkoitus on päinvastainen.

Siksi muistaminen on tärkeää: ei väkivallan muistaminen, vaan sen muistaminen, että puolustaminen on vain yksi osa ihmisyyttä. Ihminen saa olla välillä kaukana, välillä lähellä. Hän saa olla puolustaja, mutta myös se, joka vain istuu kahvipöydässä, nauraa, unohtaa, hengittää. Etäisyys ei ole välinpitämättömyyttä, vaan terve osa sosiaalista elämää.

Kun puolustaja muistaa tämän, ahdistus hellittää. Hän voi nähdä itsensä osana yhteisöä, ei sen vartijana. Hän voi antaa itselleen luvan olla rauhassa, ilman valmiutta. Ja silloin puolustaminenkin palaa oikeaan mittaansa: se on ele, ei identiteetti.

Jos haluat, voin kirjoittaa tästä Porin murteella, zine-tyylisen version, tai myyttisen punosmallin, jossa puolustajan rooli nähdään osana yhteisön rytmiä ja kerroksia.