Elämänkokemuksen kaikki opetus sijoittuu tunnetasolle

Virike on myös se, ettei jotakin ole opetettu ja se voi olla syynä myös kiinnostukseen

Elämänkokemuksen tärkein opetus ei koskaan laskeudu järjen pöydälle kuin siististi mapitettu asiakirja. Se osuu vatsaan, kurkkuun, rintaan – sinne missä tunteet tekevät tilaa kaikelle, mitä ei voi selittää mutta minkä voi tunnistaa. Kaikki todellinen oppiminen tapahtuu tunnetasolla, vaikka kuinka yrittäisimme teeskennellä olevamme rationaalisia olentoja, jotka tekevät päätöksiä Excel-taulukoiden ja viileän harkinnan varassa.

Me opimme, koska jokin koskettaa. Tai koska jokin puuttuu.

On paradoksaalista, että usein juuri se, mitä meille ei opetettu, sytyttää suurimman kiinnostuksen. Kun jokin asia jää varjoon, kun kukaan ei avaa ovea, kun jokin aihe sivuutetaan – se alkaa elää mielessä kuin hiljainen kysymys, joka ei suostu katoamaan. Ihminen on utelias olento, ja uteliaisuus rakastaa aukkoja. Se rakastaa sitä, että jokin on jäänyt sanomatta, selittämättä, nimeämättä.

Moni meistä kantaa mukanaan lapsuuden opetuksia, jotka eivät koskaan olleet lauseita vaan tunnelmia. Se, miten huoneessa hengitettiin. Se, miten joku katsoi tai ei katsonut. Se, miten jokin asia oli tabu – ja juuri siksi kiehtova. Tunteet olivat ensimmäinen kieli, ja ne ovat edelleen se kieli, jota käytämme, kun sanat eivät riitä.

Siksi kiinnostus ei aina synny siitä, että joku tarjoaa meille valmiin vastauksen. Se syntyy siitä, että vastaus puuttuu. Että jokin asia jää avoimeksi, epätäydelliseksi, keskeneräiseksi. Ihminen haluaa täydentää, ymmärtää, kuroa umpeen sen, mikä on jäänyt auki.

Opetuksen virike voi olla yhtä hyvin läsnäolo kuin poissaolo.

Kun jokin ei ole opetettu, se voi tuntua kuin pieni särö maailmassa – ja me haluamme koskea siihen, tunnustella, selvittää. Särö on kutsu. Se on lupaus siitä, että jotain uutta voi syntyä, jos uskaltaa katsoa tarkemmin.

Ehkä siksi elämän tärkeimmät oppitunnit eivät koskaan tule valmiina paketteina. Ne tulevat tunteina, jotka pakottavat pysähtymään. Ne tulevat hiljaisina hetkinä, joissa jokin puuttuu ja juuri siksi avautuu. Ne tulevat kysymyksinä, joita kukaan ei esittänyt ääneen, mutta jotka silti jäivät elämään.

Ja ehkä juuri siksi kiinnostus tarvitaan ja siihen elämänkokemuksen tuottaminen on lopulta elämän kaunein opettaja.