Harrastuksemme periaatteet ja tausta

Harrastuksen ohjeet ovat ne, jotka ne ovat aina olleet: selkeät, yhteiset ja yhdessä koetellut. Ne ovat rakentuneet harrastuksen alkutekijöistä tähän päivään saakka, ja niitä on hiottu käytännön kokemusten, keskustelun ja yhteisen tekemisen kautta. Tavoitteena on luoda turvallinen, kannustava ja innostava ympäristö, jossa jokainen voi kehittyä omaan tahtiinsa, oppia uutta ja nauttia tekemisestä. Ohjeet eivät rajoita luovuutta, vaan antavat sille raamit ja suunnan.

Tunteiden tasa-arvo

On outoa, miten usein tasa-arvosta puhuessa puhutaan kaikesta muusta kuin siitä, että jokaisella pitäisi olla oikeus ärsyyntyä rauhassa. Oikeus siihen, että jokin pännii, ottaa päähän, kiristää rintaa, eikä sitä heti mitätöidä sanoilla: "älä nyt liioittele", "ei tuo ole niin iso juttu" tai "mieti, miten hyvin sinulla kuitenkin on". Ikään kuin ärtymys olisi jonkinlainen ylellisyystunne, johon vain tietyillä ihmisillä olisi varaa, ja muiden pitäisi tyytyä kiitollisuuteen ja hiljaisuuteen.

Nykykulttuurissa tuntuu siltä, että tunteille on kyllä tilaa, mutta vain tietyille tunteille ja tietyllä tavalla paketoituna. Suru kelpaa, jos se on kauniisti sanoitettu ja johtaa lopulta voimaantumiseen. Ilo kelpaa, jos se on helposti jaettavissa ja tykkäysten arvoista. Mutta se arkinen, rosoinen ärsytys – se, kun jokin pieni asia kasautuu toisen päälle ja tekee mieli vain huokaista raskaasti – sille ei tunnu olevan oikein sanoja. Se leimataan helposti negatiivisuudeksi, valittamiseksi, huonoksi asenteeksi.

Silti juuri niissä hetkissä, kun jokin pännii, näkyy usein se, mitä pidämme tärkeänä. Ärsytys kertoo rajoista, arvoista, siitä, mikä tuntuu epäreilulta tai väärältä. Kun se sivuutetaan, sivuutetaan samalla pala ihmistä. Tasa-arvo ei ole vain sitä, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja oikeudet paperilla, vaan myös sitä, että jokaisen kokemus otetaan todesta – myös silloin, kun se ei ole kaunis, rakentava tai helposti ymmärrettävä.

Joskus tuntuu, että pitäisi aina osata selittää tunteensa heti valmiiksi jäsenneltynä, perusteltuna ja suhteutettuna maailman kärsimykseen. Että ennen kuin saa sanoa "tämä ärsyttää minua", pitäisi ensin todistaa, ettei ole kiittämätön, etuoikeutettu tai liian herkkä. Se on uuvuttavaa. Ja se on omalla tavallaan epäreilua: toiset saavat räiskyä, paiskoa ovia ja sanoa suoraan, kun taas toisten odotetaan nielevän, hymyilevän ja muotoilevan kaiken ymmärrettäväksi ja kohtuulliseksi.

Ehkä kaikkein raskainta on se hiljainen tunne, että oma ärtymys on jotenkin vääränlaista. Että jos jokin sattuu tai ottaa päähän, vika on ensisijaisesti sinussa, ei tilanteessa. Silloin alkaa epäillä itseään: liioittelenko, olenko liian herkkä, pitäisikö vain kestää paremmin? Ja samalla jokin sisällä kuiskaa, että ei, tämä tuntuu epäreilulta, ja se tunne ansaitsisi tulla kuulluksi ilman, että sitä heti mitataan ja arvotetaan.

Haluaisin uskoa tasa-arvoon, joka ulottuu myös tähän: että jokaisen ärsytys on lähtökohtaisesti totta, vaikka se ei olisi täydellisesti muotoiltu tai rationaalinen. Että kenenkään ei tarvitsisi pyytää anteeksi sitä, että jokin pännii. Että olisi lupa olla vähän rikki, vähän väsynyt, vähän kiukkuinen – ilman, että se tekee sinusta huonomman, hankalamman tai vähemmän oikeutetun. Ehkä todellinen tasa-arvo alkaa siitä, että emme enää kysy, onko toisella oikeus tuntea näin, vaan pysähdymme kuuntelemaan, miltä se hänestä tuntuu.

Ensin huomaat vain pienet muutokset: kahvilan ikkunaan ilmestyneen lapun, jossa luvataan palata vielä, ja tiskin takaa kadonneen tutun hymyn. Tuolit ovat yhä paikoillaan, mutta niiden ympärillä leijuu hiljaisuus, joka ei enää täyty lusikoiden kilinästä tai jonkun kiireisestä naurusta. Keikkapaikan ovi on maalattu umpeen, julisteet haalistuneet, ja kun kuljet ohi, muistat, miltä lattia tärisi basson alla ja miten hiki ja savukoneen usva sekoittuivat toisiinsa. Kirjastossa, joka ennen oli täynnä kuiskauksia ja sivujen kääntymisen pehmeää rapinaa, on nyt vain tyhjiä hyllyjä ja kylmä kaiku, kun askeleesi osuvat lattiaan.

Muistot nousevat pintaan kuin valokuvat, joita et ole pyytänyt nähtäväksesi: ystävän käsi, joka piirtää kuvioita kahvikupin reunaan, se yksi ilta, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, koska joku soitti juuri sen kappaleen, jota et tiennyt kaivanneesi. Ne lämmittävät hetken, kuin villasukat, jotka on kudottu sinua varten, mutta samalla ne kiristävät nilkan kohdalta, muistuttaen, ettei tuohon hetkeen ole enää paluuta. Harrastustilan pukuhuoneessa naurettiin joskus niin, että penkit tärisivät; nyt oven takana on vain pimeä varasto, ja kun kuljet ohi, kuulet mielessäsi vielä kaikumassa jonkun huudon, jonkun kannustuksen, jonkun vitsin, joka ei enää toistu.

On lohdullista, että kaikki ei ole kadonnut jäljettömiin: voit sulkea silmäsi ja astua takaisin siihen iltapäivään, jolloin sade piiskasi ikkunoita ja sisällä oli lämmin, tai siihen yöhön, jolloin katuvalot piirsivät kultaisia raitoja märälle asfaltille ja sinä juoksit muiden mukana viimeiseen bussiin. Mutta jokainen muisto kantaa mukanaan pientä viiltoa, koska tiedät, että jos palaisit samoille kaduille nyt, löytäisit vain tyhjiä näyteikkunoita, suljettuja ovia ja kylttejä, jotka kertovat uusista suunnitelmista, joihin sinua ei ole kutsuttu mukaan. Ympäröivä kulttuuri ei katoa yhdellä kertaa, se hiipuu pois kuin tuttu tuoksu, joka jää vielä hetkeksi ilmaan, kun sen lähde on jo poissa. Ja sinä seisot keskellä hiljentynyttä maisemaa, kädet taskuissa, kantaen mukanasi sekä lämmittävää että polttavaa tietoisuutta siitä, että parhaat yhteiset hetket elävät enää vain sinussa – eivät missään, mihin voisit enää astua sisään.

Uutta kulttuuria yhdessä rakentamassa

Kun vanha kulttuuri hiipuu, se ei tyhjennä maisemaa, vaan avaa tilaa jollekin uudelle. Tyhjyys voi tuntua haikealta, mutta se on myös hengähdys, jossa voimme kysyä: millaista elämää haluamme jakaa tästä eteenpäin? Uusi yhteisöllisyys ei synny valmiista mallista, vaan pienistä eleistä, jaetuista hetkistä ja siitä, että uskallamme tulla näkyviksi toisillemme.

Tässä uudessa kudelmassa jokaisen tunteet, muistot ja tavat olla osa kulttuuria ovat yhtä arvokkaita. Yhden hiljainen läsnäolo painaa vaakakupissa yhtä paljon kuin toisen äänekäs nauru. Tasa-arvo ei ole vain periaate, vaan tapa katsoa toisiamme: kukaan ei ole tärkeämpi, kukaan ei ole korvattavissa. Kun annamme tilaa erilaisille tarinoille, syntyy yhteinen kieli, jota kukaan ei omista, mutta johon jokainen voi lisätä oman sävynsä.

Uusi kulttuuri voi alkaa pienestä: yhteisestä pöydästä, jaetusta laulusta, viestistä, jossa kysytään, miten voit. Se kasvaa, kun kuuntelemme toisiamme uteliaasti, emme tuomiten. Lempeä rohkeus on sitä, että uskallamme ehdottaa, kokeilla ja myös epäonnistua yhdessä. Vanhan kuihtuminen ei ole loppu, vaan kutsu rakentaa jotakin kestävämpää – sellaista, jossa jokainen saa olla mukana omalla tavallaan, omassa tahdissaan.

Tule mukaan – rakennetaan uutta kulttuuria yhdessä.