Väestönosalta puuttuva rohkeus ja urheilullisuuden johtolanka sekä prosessi

Väestönosalta puuttuva rohkeus ja urheilullisuuden johtolanka sekä prosessi

Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhumme mielellämme koulutuksesta, osaamisesta, hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä. Harvemmin kuitenkaan kysymme, puuttuuko osalta väestöä jotakin vielä perustavampaa: rohkeuden ja urheilullisuuden yhteinen johtolanka. Ei siksi, että ihmiset olisivat laiskoja tai välinpitämättömiä, vaan siksi, että moni ei ole koskaan saanut kiinni prosessista, joka yhdistää yrittämisen, epäonnistumisen, harjoittelun ja onnistumisen.

Urheilullisuus ei pohjimmiltaan tarkoita ennätyksiä eikä kilpailujen voittamista. Se tarkoittaa kykyä asettaa tavoite, harjoitella sitä kohti ja sietää keskeneräisyyttä. Juuri tässä piilee rohkeudenkin ydin. Rohkea ihminen ei ole peloton. Rohkea ihminen toimii, vaikka pelkoa olisi.

Moni yhteiskunnallinen ongelma näyttäytyykin eräänlaisena prosessivajeena. Ihmiset näkevät tulokset, mutta eivät polkua niiden takana. He näkevät maratonin juoksijan, mutta eivät tuhansia yksinäisiä harjoituskilometrejä. He näkevät esiintyjän itsevarmuuden, mutta eivät vuosien epävarmuutta. He näkevät yrittäjän menestyksen, mutta eivät lukuisia epäonnistuneita yrityksiä.

Kun johtolanka puuttuu, myös rohkeus katoaa. Jokainen epäonnistuminen tuntuu lopulliselta tuomiolta eikä luonnolliselta osalta oppimista. Silloin liikunta jää aloittamatta, opiskelu keskeytyy tai uusi työ jää hakematta. Ei siksi, ettei kykyjä olisi, vaan siksi, ettei prosessin logiikka ole tullut näkyväksi.

Urheilullinen ajattelutapa voisi tarjota tähän lääkettä. Sen perusopetus on yksinkertainen: kehitys tapahtuu toistojen kautta. Kukaan ei synny valmiina. Jokainen vahvistuu vähitellen. Myös henkinen kestävyys rakentuu samalla tavoin kuin lihas. Sitä harjoitetaan tekemällä asioita, jotka ovat hieman nykyisiä kykyjä vaativampia.

Tämä on merkittävä viesti aikana, jolloin moni kokee jäävänsä sivuun muutosten vauhdista. Teknologia kehittyy, työelämä muuttuu ja yhteiskunta vaatii jatkuvaa oppimista. Juuri silloin rohkeuden merkitys korostuu. Tarvitaan uskoa siihen, että keskeneräisyys ei ole epäonnistumisen merkki vaan kasvun lähtökohta.

Ehkä tärkein urheilullisuuden opetus onkin armollinen sitkeys. Jokainen harjoitus ei ole hyvä. Jokainen päivä ei ole tehokas. Silti kokonaisuus kantaa eteenpäin. Samoin ihmiselämässä ratkaisevaa ei ole yksittäinen epäonnistuminen vaan kyky palata yrittämään uudelleen.

Jos osalta väestöä puuttuu rohkeus ja urheilullisuuden johtolanka, tehtävämme ei ole moittia vaan näyttää prosessi näkyväksi. Tarvitaan koteja, kouluja, työpaikkoja ja yhteisöjä, joissa kerrotaan rehellisesti myös vaikeuksista, harjoittelusta ja hitaasta kehityksestä. Vasta silloin ihmiset voivat nähdä, ettei menestyksen salaisuus ole poikkeuksellinen lahjakkuus vaan tavallinen, joskus jopa arkisen vaatimaton kyky jatkaa matkaa askel kerrallaan.

Rohkeus ei siis synny tyhjästä. Se syntyy kokemuksesta, että yrityksellä on arvoa. Ja urheilullisuus ei ole vain liikuntaa. Se on elämäntapa, jossa ihminen oppii luottamaan prosessiin enemmän kuin hetkellisiin tuloksiin. Juuri tällainen luottamus voi olla yksi niistä voimavaroista, joita tulevaisuuden yhteiskunta tarvitsee kaikkein eniten.