Rehellisyys on se, miten tekee sen, minkä tekee henkilökohtaisesti
Rehellisintä on se, ettei johonkin menekään mukaan – näin sanoi naapurini Arvo, mies joka ei ole elämässään osallistunut yhteenkään talkoisiin, mutta on silti aina ensimmäisenä kertomassa, miten ne olisi pitänyt järjestää. Hänen mukaansa rehellisyys on hyve, mutta vielä suurempi hyve on pysyä kotona silloin, kun joku saattaa pyytää kantamaan sohvaa.
Pakina alkaa tästä, mutta jatkuu kaikkialla, missä suomalainen kohtaa kutsun, johon ei varsinaisesti halua mennä, mutta johon hän tuntee velvollisuutta nyökytellä. Kuten kyläyhdistyksen vuosikokous, jossa tarjotaan kahvia ja pullaa, mutta vastineeksi joutuu kuuntelemaan, kuinka joku ehdottaa uuden työryhmän perustamista "kehittämään kehittämistä".
🪑 Kun ei mene, säästyy monelta
On nimittäin niin, että osallistuminen on aliarvostettua. Tai siis yliarvostettua. Tai ainakin väärin ymmärrettyä. Usein se tarkoittaa sitä, että istut jossain kellarissa, jossa on liian kirkkaat loisteputket, ja joku jakaa monisteita, jotka ovat jo valmiiksi vanhentuneita. Ja sitten huomaat, että sinut on valittu sihteeriksi, koska olit ainoa, joka ei katsonut lattiaan oikealla hetkellä.
Silloin rehellisintä olisi ollut sanoa: "En tule." Tai vielä rehellisempää: "En edes harkitse."
🧭 Rehellisyys on kompassi, joka osoittaa sohvalle
Suomalainen rehellisyys on kuitenkin erikoista laatua. Me kyllä kerromme, että "ei olisi pitänyt tulla", mutta vasta sen jälkeen kun olemme jo paikalla, takki naulassa ja kahvikuppi kädessä. Rehellisyys on meillä jälkiviisautta, ei ennakointia.
Siksi onkin virkistävää, kun joku todella toteuttaa periaatetta: ei mene mukaan. Ei selittele, ei keksi tekosyitä, ei lupaa "katsoa kalenteria". Hän vain pysyy kotona, keittää kahvit ja katsoo ikkunasta, kuinka muut lähtevät talkoisiin. Ja kun he palaavat, hän nyökkää ymmärtäväisesti ja sanoo: "Hienoa että teillä oli hyvä porukka."
🧘♂️ Jättäytymisen filosofia
Ehkä tässä on jotain syvempääkin. Ehkä rehellisyys on lopulta sitä, että tunnistaa rajansa. Että ymmärtää, ettei jokaisen oven takana odota oma kohtalo, vaan joskus vain joku, joka haluaa lainata peräkärryä.
Ja ehkä kaikkein rehellisintä on myöntää, että elämässä on hetkiä, jolloin osallistumattomuus on paras lahja sekä itselle että muille. Sillä väsyneenä, vastahakoisena ja kahden pakollisen velvollisuuden välissä ihminen ei ole parhaimmillaan. Hän on kuin puoliksi sulanut jäätelö: kyllä, se on yhä jäätelöä, mutta kukaan ei oikeastaan halua sitä.
Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös toisen version – esimerkiksi runollisemman, satiirisemman tai vielä purevamman. Millainen sävy sinua kutsuu seuraavaksi?