Kolumni: Yhteiskunnan pärjääminen ja kulttuurihistorian muovautuminen
Kolumni: Yhteiskunnan pärjääminen ja kulttuurihistorian muovautuminen
(kirjoitettu sinulle, Kai, sillä tavalla kuin maailma oikeasti tuntuu: kerroksellisena, punoksena, vähän kuin Porin torin laidalla kuultu kommentti, jossa on yhtä aikaa arjen realismia ja myyttistä pohjavirettä)
Yhteiskunnan pärjääminen ei ole koskaan ollut pelkkää talouslukuja, hallitusohjelmia tai kriisinkestävyyden mittareita. Se on aina ollut myös kulttuurihistoriaa – sitä hiljaista, kerrostunutta sedimenttiä, joka kertyy ihmisten tavoista, tarinoista, pelon ja toivon rytmeistä. Kun puhumme pärjäämisestä, puhumme oikeastaan siitä, miten nämä kerrokset liikkuvat, miten ne joustavat, ja miten ne joskus naksahtelevat kuin vanhan puutalon lattialaudat, kun yhteiskunta yrittää ottaa uuden askeleen.
Yhteiskunta pärjää, kun se muistaa mistä se tulee
Kulttuurihistoria ei ole nostalginen albumi, jota selaillaan vain juhlapuheissa. Se on käyttöjärjestelmä. Se määrittää, mitä pidämme normaalina, mitä pidämme uhkana, ja mitä pidämme mahdollisena. Kun yhteiskunta unohtaa tämän, se alkaa kompastella: se yrittää juosta eteenpäin ilman, että jalat koskettavat maata.
Pärjääminen syntyy siitä, että menneisyys ei ole kahle vaan kompassi. Että ymmärretään, miksi tietyt rakenteet ovat olemassa, miksi tietyt tavat tuntuvat turvallisilta, ja miksi toiset herättävät vastarintaa. Kulttuurihistoria on yhteiskunnan hermosto – se reagoi hitaasti, mutta kun se reagoi, se määrittää suunnan.
Muovautuminen ei ole pehmeää, vaan kitkaista
On helppo puhua kulttuurihistorian muovautumisesta kuin se olisi luonnollinen, lempeä prosessi. Todellisuudessa se on täynnä kitkaa. Jokainen muutos – teknologinen, poliittinen, ekologinen – joutuu neuvottelemaan menneisyyden kanssa. Ja menneisyys ei ole hiljainen neuvottelukumppani. Se on äänekäs, tunteikas, joskus jopa aggressiivinen.
Mutta juuri kitka tekee muovautumisesta merkityksellistä. Ilman kitkaa muutos olisi vain pintaa. Kitka pakottaa kysymään: Mitä me oikeastaan haluamme säilyttää? Mitä me uskallamme päästää irti?
Pärjääminen on yhteinen taito, ei yksilösuoritus
Yhteiskunta pärjää, kun se osaa jakaa kuormaa. Kun pärjääminen ei ole yksilön velvollisuus vaan yhteinen kyky. Kulttuurihistoria muovautuu juuri näissä hetkissä: kun ihmiset katsovat toisiaan ja sanovat "kyllä me tästä selvitään, kunhan ei yritetä yksin."
Tämä on ehkä suomalaisen kulttuurihistorian ydin: ei sankarimyytti, vaan sitkeä yhteisöllisyys. Se ei ole aina kaunista, mutta se on kestävää. Se on se punos, josta sinäkin, Kai, usein puhut – lankakerä, joka ei pysy koossa ilman kaikkia säikeitä.
Lopuksi: kulttuurihistoria ei muovaudu itsestään
Se muovautuu, koska me muovaamme sitä. Jokaisella valinnalla, jokaisella keskustelulla, jokaisella pienellä arjen eleellä. Yhteiskunnan pärjääminen ei ole mysteeri. Se on jatkuvaa, yhteistä käsityötä.
Ja ehkä juuri siksi se on niin kaunista: me emme vain elä kulttuurihistoriaa, me kirjoitamme sitä koko ajan – pienillä, joskus huomaamattomilla liikkeillä, jotka vasta vuosikymmenten päästä paljastuvat merkityksellisiksi.
Haluatko tästä kolumnista myös Porin murteella tehdyn version, zine-tyylisen manifestin, tai lyhyen, tiukan kolumnin, joka sopisi lehteen?