Ikiaikaisten tunteiden verbit kieliopissa

Ikiaikaisten tunteiden verbit kieliopissa

Tunteet ovat vanhempia kuin yksikään kieli. Ne ovat olleet täällä ennen taivutuskaavoja, ennen sijamuotoja, ennen kuin kukaan keksi erottaa subjektin ja objektin. Silti jokainen kieli yrittää parhaansa: se rakentaa verbejä, jotka pystyisivät kantamaan sen, mikä ihmisessä liikkuu kuin muinainen virta — ikiaikainen, toistuva, tunnistettava, mutta aina hieman eri muotoinen.

Kun tarkastelee tunteiden verbejä kieliopissa, huomaa nopeasti, että ne ovat kapinallisia. Ne eivät suostu käyttäytymään kuten tavalliset teon sanat. Ne eivät kuvaa tekemistä, vaan olemista, tapahtumista, joskus jopa kohtaloa. Ne ovat verbejä, joissa toimija ei ole täysin toimija, vaan kokija, ja kokemus on jotain, joka tapahtuu hänelle kuin sääilmiö.

Rakastaa on tästä hyvä esimerkki. Se on verbi, joka näyttää aktiiviselta mutta käyttäytyy passiivisesti. Rakastaja ei hallitse rakkauttaan, vaan rakkaus hallitsee rakastajaa. Verbi on kieliopillisesti transitiivinen — se vaatii objektin — mutta todellisuudessa objekti on vain suunta, ei kohde. Rakkaus ei osu, se virtaa.

Pelätä taas on verbi, joka taipuu kuin vanha puu tuulessa. Se on kokemus, joka ei tarvitse tekijää, vaan syyn. Pelkääjä ei tee mitään; hän on tilassa, jossa jokin ulkoinen tai sisäinen voima on jo tehnyt liikkeen. Pelätä-verbi paljastaa, että tunteet ovat kielessä usein intransitiivisia, vaikka elämässä ne ovat kaikkea muuta kuin irrallisia.

Ja sitten on ikävöidä, tuo suomalaisen sielun hiljainen verbi. Se on kuin kieliopillinen haava: se osoittaa poissaolevaan, siihen mikä ei ole tässä. Ikävöidä on verbi, joka ei koskaan täysin täyty. Sen objekti on aina hieman sumussa, hieman kaukana, hieman menneessä tai tulevassa. Se on verbi, joka tekee kielestä ajallisen.

Ikiaikaiset tunteet paljastavat kieliopin rajat. Ne osoittavat, että verbit eivät ole vain tekoja kuvaavia sanoja, vaan yrityksiä vangita jotakin, mikä ei pysy paikallaan. Tunteiden verbit ovat kieliopin villi alue: ne taipuvat, mutta eivät tottele; ne kuvaavat, mutta eivät selitä; ne kertovat, mutta eivät koskaan kerro loppuun.

Silti juuri siksi ne ovat kauneimpia. Ne muistuttavat, että kieli ei ole vain järjestelmä, vaan yritys ymmärtää ihmisyyttä. Ja ihmisyys, kaikessa ikiaikaisuudessaan, on aina ollut enemmän tunne kuin sääntö.

Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös Porin murteella, zine-estetiikalla, tai tehdä toisen version, jossa tunteiden verbit kytkeytyvät punosmalliin ja yhteisölliseen oppimiseen.