Ihmistä suurempi hyvinvoinnin totuus – uusi nykyaika

Ihmistä suurempi hyvinvoinnin totuus – uusi nykyaika

Jokaisella aikakaudella on ollut oma suuri kertomuksensa hyvinvoinnista. Välillä uskottiin vaurauden ratkaisevan kaiken. Välillä luotettiin teknologiaan, koulutukseen tai markkinoihin. Nyt elämme aikaa, jossa hyvinvoinnista puhutaan enemmän kuin koskaan, mutta samalla yhä useampi ihminen kysyy, miksi tyytyväisyys tuntuu niin vaikealta saavuttaa.

Jos tästä ajasta tehtäisiin elokuva, sen nimeksi voisi sopia Ihmistä suurempi hyvinvoinnin totuus – uusi nykyaika.

Elokuvan alussa kamera kulkisi nopeasti läpi kirkkaiden näyttöjen, tehokkaiden työkalujen, älykellojen, sovellusten ja mittareiden. Kaikkea seurataan. Askelia, sykettä, unta, rahankäyttöä, työtehoa ja jopa mielialaa. Hyvinvoinnista on tullut eräänlainen projekti, jota ihminen johtaa kuin yritystä.

Sitten tapahtuu juonenkäänne.

Päähenkilö huomaa, ettei kaikkea merkityksellistä voi mitata. Ystävän läsnäolo ei näy käyrässä. Metsäpolun rauhaa ei voi tallentaa taulukoksi. Vanhan ihmisen kokemus kuulluksi tulemisesta ei mahdu algoritmin laskelmiin. Jokin jää aina numeroiden ulkopuolelle.

Juuri tästä alkaa uuden nykyaikamme kiinnostavin tarina.

Hyvinvointi ei ehkä olekaan ensisijaisesti yksilön ominaisuus. Se on suhde. Suhde toisiin ihmisiin, luontoon, kulttuuriin ja tuleviin sukupolviin. Kun nämä suhteet voivat hyvin, myös ihminen voi hyvin. Kun ne köyhtyvät, yksilönkään hyvinvointi ei kestä pitkään.

Uuden nykyaikamme suurin oivallus saattaa olla, että ihminen ei ole kaiken mitta. Hän on osa suurempaa kokonaisuutta.

Tämä ajatus kuulostaa vanhalta, mutta samalla se on hämmästyttävän uusi. Vuosisatojen ajan yhteisöt, kansanperinteet ja uskonnot muistuttivat ihmisiä siitä, että elämä ulottuu yksilöä laajemmalle. Moderni aika korosti vapautta ja yksilöllisyyttä, mikä toi mukanaan paljon hyvää. Nyt olemme ehkä löytämässä tasapainoa näiden kahden näkökulman välille.

Hyvinvointi syntyy yhä ihmisen kokemuksessa, mutta sen juuret ulottuvat ihmistä syvemmälle.

Tämän kuvitteellisen elokuvan loppukohtauksessa ei nähtäisi sankaria, joka voittaa kilpailun tai rikastuu. Sen sijaan nähtäisiin tavallisia ihmisiä. Lasten leikkiä puistossa. Hoitaja kuuntelemassa vanhusta. Ystäviä ruokapöydän ääressä. Joku istuttamassa puuta, jonka varjoon hän ei itse ehkä koskaan ehdi.

Kamera nousisi hitaasti korkeammalle. Ihmisten verkosto näyttäytyisi suurena kudoksena, jossa jokainen lanka kantaa toistaan.

Siinä olisi uuden nykyaikamme todellinen hyvinvoinnin kuva. Ei täydellinen ihminen, vaan yhteys. Ei rajaton kuluttaminen, vaan riittävyys. Ei yksinäinen menestyminen, vaan jaettu merkitys.

Ehkä ihmistä suurempi hyvinvoinnin totuus on lopulta yksinkertainen: hyvä elämä ei synny siitä, mitä omistamme, vaan siitä, mihin kuulumme. Ja juuri tätä oivallusta uuden nykyaikamme elokuva yrittäisi meille kertoa.