Äidillinen osaaminen ja osaamatta oleminen – kolumni

Äidillinen osaaminen ja osaamatta oleminen – kolumni

Äidillisyys on yksi elämän suurista järjestelyistä, ei siksi että se olisi aina taitoa, vaan siksi että se on yhtä paljon osaamista kuin osaamatta olemista. Se on paradoksi, jonka äärellä jokainen äidillinen ihminen – biologinen, sosiaalinen, valittu tai hetkellinen – joutuu elämään. Ja juuri siinä piilee sen suurpiirteinen kauneus.

Äidillinen osaaminen ei ole koskaan pelkkää teknistä taitoa. Se ei ole lista suorituksia, joita voi rastittaa, eikä se ole oppimäärä, jonka voi suorittaa hyväksytysti. Se on ennemminkin tapa olla maailmassa: kyky kuunnella, kyky huomata, kyky olla läsnä silloin kun toinen ei osaa sanoittaa omaa tarvettaan. Se on hiljainen kompassi, joka värähtää ennen kuin järki ehtii mukaan. Äidillinen osaaminen on intuitiota, mutta ei mystiikkaa; se on kokemusta, mutta ei auktoriteettia.

Mutta yhtä tärkeää – ja usein vaiettua – on äidillinen osaamattomuus. Se hetki, kun ei tiedä mitä tehdä. Kun lapsi, kumppani, ystävä tai oma sisäinen haavoittuvuus kysyy jotakin, johon ei ole vastausta. Kun ei ole varmuutta, ei mallia, ei perinnettä, ei edes rohkeutta. Ja silti on pakko olla. Osaamattomuus ei ole äidillisyyden vastakohta, vaan sen toinen puoli: rehellinen, inhimillinen, joskus pelokas, mutta aina tosi.

Elämän suureellinen järjestely syntyy juuri tästä jännitteestä. Siitä, että äidillinen ihminen joutuu jatkuvasti tasapainottamaan kahden voiman välillä: halun suojella ja kyvyn olla keskeneräinen. Äidillinen osaaminen ilman osaamattomuutta olisi kylmää, mekaanista, virheetöntä – ja siksi epäinhimillistä. Osaamattomuus ilman osaamista olisi turvatonta. Mutta yhdessä ne muodostavat sen pehmeän, joustavan, elämää kantavan kudoksen, jonka varassa ihmiset kasvavat.

Meidän kulttuurimme on pitkään romantisoinut äidillisyyden taitoa ja piilottanut äidillisyyden epävarmuuden. On puhuttu vaistosta, luonnollisuudesta, sisäsyntyisestä kyvystä. Mutta todellisuudessa äidillinen kompassi ei ole synnynnäinen, vaan rakentuu hitaasti: kokemuksista, virheistä, epäonnistumisista, rakkaudesta, uupumuksesta, ja ennen kaikkea siitä, että uskaltaa myöntää olevansa välillä hukassa.

Äidillinen osaamattomuus ei ole heikkous. Se on rehellisyyden muoto. Se on tapa sanoa: "Minä en tiedä, mutta minä olen tässä." Ja joskus juuri se riittää. Usein se riittää enemmän kuin mikään varmuus.

Elämän suureellinen järjestely ei siis ole täydellinen äitiys, vaan epätäydellinen äidillisyys. Se, jossa ihminen kasvaa samaan aikaan kun hän yrittää auttaa toista kasvamaan. Se, jossa kompassi ei aina näytä pohjoista, mutta silti kuljetaan. Se, jossa osaaminen ja osaamattomuus eivät ole vastakohtia, vaan yhteinen kieli, jolla elämä itse puhuu.

Jos haluat, voin kirjoittaa tästä myös Porin murteella, zine-estetiikalla, tai myyttisen punosmallin rytmissä.